— Mitä, aarteeni?
— Eivätkö he tule tänne?…
— Ketkä? Stas kysyi ihmeissään.
— Ne…tapetut…
— Mitä ihmettä sinä puhut, Nel?
— Minä pelkään!
Tytön kalpeat huulet alkoivat vavahdella.
He vaikenivat. Stas ei uskonut, että kuolleet voisivat liikkua, mutta kun oli yö eivätkä ruumiit olleet kaukana, hänelle tuli kummallinen olo.
— Mitä sinä puhut, Nel? hän toisti. — Tuo on Dinahin puhetta hengistä… Kuolleet eivät…
Hän ei puhunut loppuun, sillä samassa tapahtui jotakin kauheaa. Yön hiljaisuudessa kuului sieltä päin, missä ruumiit olivat, hirvittävää ääntä, jossa värisi riemu, epätoivo, raakuus, tuska, itku, iva…