— Minäkö?
Nel kosketti Stasin kättä ja toisti:
— Sinä juuri.
26
Yö kului rauhallisesti. Vaikka eteläiselle taivaalle kokoontui pilviä, tuli aamusta kuitenkin kirkas.
Kali ja Mea alkoivat Stasin käskystä heti koota meloneja, akaasioita, tuoreita lehtiä, ruohoa ja kaikenlaista syötävää elefantille. Kun Nel itse tahtoi ruokkia uutta ystäväänsä, veisti Stas hänelle pienestä viikunapuusta pitkävartisen hangon, jotta tytön olisi helpompi pudottaa elefantille syötävää.
Se oli jyskyttänyt varhaisesta aamusta saakka merkiksi, että sen oli nälkä. Kun se näki rotkon reunalla saman valkoisen olennon, joka oli sitä eilen ruokkinut, se mörähti iloisesti ja nosti kärsänsä tyttöä kohti. Kirkkaassa päivänvalossa eläin näytti entistä suuremmalta. Nel väitti sen jo lihoneen hiukan eilisestä. Tyttö heitti eläimelle syötävää alas niin innokkaasti, että hengästyi, ja Stasin täytyi auttaa häntä. Molemmilla oli hyvin hauskaa; etenkin elefantin eleet huvittivat heitä. Ensin se söi kaikki, mitä eteen putosi, mutta tyydytettyään ensi nälän se alkoi valikoida. Kun sen suuhun osui kasvi joka ei maistunut hyvälle, se viskasi sen kärsällään ylös ilmaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Pitäkää itse mokoma herkkunne! Tyydytettyään vihdoin nälkänsä ja janonsa se alkoi mielissään heilutella suuria korviaan. — Olen varma, sanoi Nel, — että jos nyt menisimme alas sen luo, se ei tekisi meille pahaa.
Ja tyttö alkoi huutaa sille:
— Elefantti, rakas elefantti, eikö olekin totta, että sinä et tekisi meille mitään pahaa?
Kun elefantti heilautti vastaukseksi kärsäänsä, Nel sanoi Stasille: