Ja hän alkoi jäljitellä tyttöä:
— En minä itke, minun silmiäni vain kirvelee…
Mutta Nel näki hänen iloisen ilmeensä ja ymmärsi, ettei mikään vaara uhannut heitä.
— Kun me olemme opettaneet sen, tyttö sanoi, — niin minun silmiäni ei enää kirvele, vaikka kymmenen leijonaa karjuisi.
— Miksei?
— Sillä elefantti suojelee meitä.
Stas tyynnytteli Sabaa, joka ei ollut lakannut vastaamasta elefantille, ajatteli hetken ja sanoi:
— Yhtä asiaa et ole tullut ajatelleeksi, Nel. Emmehän me jää tänne iäksi, vaan jatkamme eteenpäin. En sano, että heti… Päinvastoin; paikka on hyvä ja terveellinen, ja sentähden olen päättänyt viipyä tässä viikon, ehkä kaksikin, sillä me molemmat tarvitsemme lepoa. Niin kauan kuin viivymme tässä, voimme ruokkia elefanttia, vaikka se ei olekaan niin helppoa. Mutta se on vankina rotkossa, emmekä me voi ottaa sitä mukaamme. Mitenkä sitten käy? Me lähdemme mutta se jää tänne näkemään nälkää, kunnes kuolee. Silloin meidän tulee vielä enemmän sääli sitä…
Nel tuli surulliseksi ja istui kotvan ääneti. Hän ei tiennyt mitä vastata. Sitten hän nosti päätään, viskasi kasvoilleen valuneet hiukset niskaan ja katsoi luottavaisesti poikaan:
— Minä tiedän, hän sanoi, — että jos sinä tahdot, niin saat sen rotkosta pois.