Sillä välin oli tullut pimeä. Stas vei Nelin zeribaan, jossa illallinen odotti.
Molemmat olivat erinomaisen hyvällä tuulella, Nel sen tähden, että oli pelastanut elefantin, ja Stas sen tähden, että tytön silmät loistivat kuin tähdet ja kasvot olivat terveemmän näköiset kuin koko matkalla Kartumista tänne.
Stasin tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että yöstä näytti tulevan rauhallinen ja kaunis. Kahdelta puolelta pystysuora jyrkänne suojeli heitä väkivaltaiselta hyökkäykseltä ja kolmannelle puolelle Kali ja Mea olivat rakentaneet piikkisistä akaasioista ja kärsimyksenpuista niin korkean ja lujan aidan, ettei mikään peto voisi tunkeutua siitä lävitse. Sää oli ihana, ja heti auringon laskettua syttyivät tähdet taivaalle.
— Ei se kuumekärpänen nyt tule! ajatteli Stas iloisin mielin.
He alkoivat jutella elefantista, sillä Nel ei voinut nyt puhua mistään muusta. Tyttö ei lakannut ihmettelemästä sen suurta kokoa, pitkää kärsää ja torahampaita.
Elefantti keskeytti heidän juttunsa. Kun se oli syönyt ja juonut tarpeekseen, se alkoi pitää kovaa ääntä ilosta tai ehkä täydellistä vapautta kaivaten. Saba hyökkäsi pystyyn ja rupesi haukkumaan:
— Siinä sait. Nyt se kutsuu toverinsa apuun. Miten meidän käy, jos kokonainen lauma elefantteja kertyy ympärillemme?
— Se tahtoo sanoa toisille, että olemme olleet sille hyviä, vastasi
Nel hätäisesti.
Mutta Stas, joka totta puhuen ei ollut lainkaan levoton, koska arveli nuotiotulen varmasti peloittavan suurenkin lauman matkoihinsa, hymyili ja sanoi:
— Hyvä on. Mutta jos elefantit tulevat, niin sinä et itke pelosta, et! Sinun silmiäsi vain kirvelee silloin, kuten on jo kaksi kertaa tapahtunut.