Stas juoksi katsomaan ja otti Nelin kädestä kiinni. Elefantti oli todellakin noussut seisomaan. Vasta nyt lapset saattoivat nähdä sen kaikessa suuruudessaan. He olivat kyllä ennen nähneet elefantteja, joita oli kuljetettu Suezin kanavan kautta Intiasta Eurooppaan, mutta näin suurta he eivät olleet ikinä nähneet. Tämä oli kuin harmaa kallio neljän pylvään päällä. Se erosi heidän ennen näkemistään myöskin suurten torahampaittensa puolesta, jotka olivat viisi jalkaa pitkät, ehkäpä enemmänkin. Sen etujalat olivat hyvin pitkät, mutta suhteellisen hoikat, mikä varmaankin johtui pitkästä paastoamisesta.
— Katsopas kääpiötä! huudahti Stas. — Kun se nousee takajaloilleen ja ojentaa kärsänsä, niin se voi tarttua jalkaasi.
Mutta jättiläinen ei ajatellut nousta takajaloilleen eikä ottaa ketään jalasta kiinni. Horjuvin askelin se lähestyi syvännettä, jossa vesi kohisi, ja katsoi alas, palasi sitten rotkon seinän viereen, jossa vesi oli lähempänä, pisti kärsänsä veteen ja alkoi juoda.
— Onneksi se ulottuu kärsällään veteen, sanoi Stas, — muuten se olisi jo kuollut.
Elefantti joi niin kauan, että Nel tuli levottomaksi ja kysyi:
— Stas, eikö se vahingoita itseään juomalla noin hirveästi?
— En tiedä, poika vastasi nauraen, — mutta kun kerran olet ottanut sen holhotiksesi, niin varoita.
Nel kumartui partaalle ja huusi:
— Riittää jo, rakas elefantti, riittää!
"Rakas elefantti" herkesi juomasta, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ja alkoi sitten ruiskuttaa päälleen vettä. Ensin se valeli jalkansa, sitten selän ja molemmat kyljet.