— He nukkuvat eivätkä herää ikinä? Stas kysyi ikään kuin hän ei olisi vielä täysin käsittänyt, mitä oli kuullut.
— Tämä on ruumishuone, tämä Afrikka!… sanoi Linde.
Dshunglasta kuuluva pelästyneitten hevosten tömistys keskeytti hänen sanansa; eläimet lähestyivät ihmisiä ja tulta.
— Hevoset siellä vain… sanoi sveitsiläinen. — Minä olen ottanut ne mahdilaisilta, jotka voitin muutamia viikkoja sitten. Heitä oli noin kolmesataa, ehkä enemmänkin, mutta heillä oli keihäät, kun minun miehilläni sitävastoin oli nuo remington-kiväärit, jotka nyt ovat tuolla kallion kupeessa hyödyttöminä. Jos tarvitset aseita tai patruunoita, niin ota niin paljon kuin haluat… Ota myös hevonen, jotta pääset pikemmin sairaan luo… Kuinka vanha hän on?
— Kahdeksan vuotta, Stas vastasi.
— Siis lapsi vielä. Nasibu saa antaa sinulle mukaan teetä, riisiä, kahvia, viiniä… Ota varastostani, mitä haluat, ja tule huomenna hakemaan lisää.
— Minä palaan varmasti kiittämään teitä sydämeni pohjasta ja auttamaan parhaan taitoni mukaan.
Mutta Linde sanoi:
— Minä sain siis vielä kerran nähdä eurooppalaiset kasvot. Jos tulet aikaisemmin päivällä, olen selvempi. Nyt minussa on taas kuumetta, koska näen sinut kahtena. Sillä yksinhän olet?… Ei!… Minä tiedän, että olet yksin ja että tämä on vain malariaa… Voi tätä Afrikkaa!…
Ja hän sulki silmänsä.