Sadekausi, niinsanottu "massika", läheni loppuaan. Oli vielä pilvisiä ja sateisia päiviä, mutta myös poutaisia.
Stas päätti siirtyä Linden mainitsemalle vuorelle. Eräänä varhaisena aamuna he lähtivät etelää kohti. Stasin ei tarvinnut enää pelätä eksyvänsä, sillä hän oli perinyt Lindeltä kompassin ja hyvän kaukoputken. Paitsi Sabaa, aasia ja elefanttia kuului karavaaniin vielä viisi kuormattua hevosta. Nel ajoi elefantilla, jolla oli myös melkoinen kuorma. Sen suurten korvien välissä tyttö näytti istuvan kuin isossa nojatuolissa. Stas jätti kaipauksetta baobab-puun, sillä Nelin sairaus liitti siihen ikävän muiston. Tyttö sitä vastoin katseli surullisin mielin mäkeä, puuta ja koskea ja sanoi vielä palaavansa tänne, kun tulee suureksi. Surullisin oli Nasibu, joka piti kovasti entisestä isännästään. Hän ajoi aasilla viimeisenä karavaanissa ja katseli kyynelsilmin vuorta, jonka onkaloon Linde-parka jäi.
Muutamaa tuntia ennen auringonlaskua Stas keksi vuoren, jonne he olivat matkalla. Sen huippu oli tasainen ja, kuten vaikutti, metsän peittämä. He löysivät helposti harjanteen, joka vei vuorelle, ja alkoi nousta ylös sitä pitkin.
Noin puolentoista tunnin kuluttua he olivat jo vuoren huipulla. Metsä, jonka he olivat alhaalta nähneet, oli banaanimetsää, mikä oli kaikkien mieleen, vieläpä Kinginkin. Stas oli iloinen, sillä hän tiesi, ettei Afrikassa ole sen voimakkaampaa ja ravitsevampaa ruokaa kuin kuivatuista banaaneista tehty jauho. Banaanipuitten suurten lehtien siimeksessä oli neekerimajoja, osaksi hävitettyjä ja poltettuja, osaksi ehjiä. Keskellä oli suurin maja, joka oli kuulunut kylän kuninkaalle. Se oli savesta ja sen katto oli niin suuri, että räystäitten alle jäi jonkinlaiset suojat.
Kun Stas oli saattanut Nelin ja Mean kuninkaan taloon, hän käski Kalin ja Nasibun korjata pois ihmisten luurangot ja luut, joita oli siellä täällä majain ulkopuolella. Mustat pojat heittivät ne ohivirtaavaan jokeen. Kävi ilmi, että Linde oli erehtynyt sanoessaan, ettei vuorilla ollut ainoatakaan elävää olentoa. Hiljaisuus oli houkutellut tänne lauman simpansseja, jotka asustelivat korkeimmissa puissa, minne olivat laittaneet itselleen sateensuojia lehvistä. Stas ei tahtonut tappaa niitä ja ampui sentähden ilmaan. Laukaus ja Saban haukunta karkoittikin simpanssit suin päin pakoon.
Aurinko oli laskenut. Kali ja Nasibu tekivät tulen illallista varten. Kun Stas oli ottanut yöllä tarvittavat tavarat, hän meni kuninkaan majaan, joka oli valoisa ja miellyttävä. Mea oli näet sytyttänyt Stasin tekemän lampun ja sitäpaitsi toisenkin matkalampun, jonka he olivat saaneet Lindeltä. Neliä ei matka kylmänä päivänä ollut väsyttänyt, ja hän oli mainiolla tuulella, etenkin kun Stas sanoi, että luurangot, jotka tyttö tullessa oli nähnyt, oli korjattu pois.
— Täällähän on hienoa, Stas! hän huudahti.
— Katso, lattiakin on tervattu. Meillä tulee olemaan täällä hyvät oltavat.
— Huomenna minä tutkin tämän paikan tarkasti, Stas vastasi.
— Jos ensivaikutelma pitää paikkansa, niin täällähän asuisi vaikka lopun ikäänsä.