— Mitä me nyt oikein tekisimme, Stas? kysyi Nel eräänä päivänä, kun he olivat kotiutuneet vuorelle.
— Työtä on paljon, poika vastasi luetellen, mitä oli tehtävä. — Ensinnäkin Kali ja Mea ovat pakanoita ja Nasibu, joka on Sansibarista, on muhamettilainen. Heille pitää opettaa kristinoppia, ja sitten heidät on kastettava. Toiseksi pitää savustaa lihaa edessä olevaa matkaa varten, ja minun täytyy siis lähteä metsästämään. Kolmanneksi tahdon nyt, kun meillä on niin monta kivääriä ja paljon ampumatarpeita, opettaa Kalin ampumaan, jotta meitä olisi edes kaksi pyssymiestä. Neljänneksi — oletko unohtanut leijat?
— Leijat?
— Niin. Sinä saat liimata niitä tai, mikä on vielä parempi, neuloa.
Se olkoon sinun tehtäväsi.
— En minä halua leikkiä niillä.
— Se ei ole mitään leikkiä, vaan ehkä kaikkein hyödyllisintä, mitä saattaa keksiä. Eikä sillä hyvä, että sinä teet yhden leijan, vaan niitä pitää olla ainakin viisikymmentä, ehkä enemmänkin.
— Miksi niin monta? tyttö kysyi uteliaasti.
Stas alkoi selvitellä aikeitaan ja suunnitelmiaan. Hän kirjoittaisi jokaiseen leijaan heidän nimensä, paikan jossa he vapautuivat dervisheistä, heidän nykyisen olinpaikkansa ja suunnan johon he aikoivat jatkaa. Lopuksi hän pyytäisi löytäjää lähettämään sähkeen Port Saidiin. Hän aikoi näet tuulen puhaltaessa lännestä itään päästää aina jonkin ajan kuluttua leijan ilmaan.
— Monet niistä, hän sanoi, — putoavat lähelle, mutta jos yksikin lentää valtameren rannalle ja joutuu eurooppalaisten käsiin, niin olemme pelastuneet.
Nel ihastui ajatukseen ja sanoi, ettei Kingkään vedä vertoja Stasille viisaudessa. Hän oli varma siitä, että monet leijat lentäisivät rannikolle saakka, vieläpä isän luo, ja lupasi valmistaa niitä aamusta iltaan. Tytön ilo oli niin suuri, että pojan täytyi kuumetta peläten hillitä häntä.