— Miksi?
— Sillä ne vieraat ihmiset sanoivat, että missä heidän vertaan juoksee maahan, siellä ei sada enää koskaan.
— Entä luuletko, että wa-himalaiset lähtisivät meidän kanssamme meren rannalle, jos minä lupaisin heille hyvin paljon kangasta, helmiä ja pyssyjä?
— Kali lähtee, ja wa-himalaiset myös, mutta suuren herran täytyy ensin voittaa samburulaiset, jotka asuvat vastapäätä meitä järven toisella puolella.
— Entä keitä asuu samburulaisten takana?
— Siellä on vain dshunglaa, jossa leijonat oleskelevat.
Siihen keskustelu katkesi. Stas ajatteli nyt yhä useammin pitkää matkaa itään. Hän muisti Linden sanoneen, että siellä saattaisi tavata arabialaisia norsunluukauppiaita ja lähetysretkikuntia. Hän tiesi, että matka tuottaisi Nelille uusia vaikeuksia, mutta eiväthän he koko ikäänsä voineet asua Linde-vuorella. Sadekauden jälkeisenä aikana, jolloin vesi peitti suot, oli paras matkustaa. Korkealla vuorella ei ollut vielä kuuma, yöt olivat niin kylmät, että täytyi visusti peittää itsensä, mutta alhaalla dshunglassa oli jo paljon lämpimämpää. Kohta tulisi taas helteistä. Satoi enää harvoin, ja veden pinta joessa laski päivä päivältä. Stas arveli, että keskikesällä joki oli kivinen kuiva syvänne, jollaisia he olivat nähneet Libyan erämaassa.
Stas lykkäsi lähtöä päivästä päivään. Linde-vuorella oli kaikkien hyvä olla, sekä ihmisten että eläinten. Nelissä ei ollut koskaan kuumetta, Nasibu oli kuin meloni kahden hoikan jalan päässä, King oli lihonut, samoin hevoset ja aasi. Stas tiesi, että he eivät enää koko matkallaan löytäisi yhtä hyvää paikkaa.
Hän ajatteli levottomana tulevaisuutta, vaikka King olikin heille avuksi, ehkäpä turvaksikin.
Näin kului viikko ennen kuin he ryhtyivät matkavalmistuksiin. Milloin näitä ei tehty, he laskivat leijoja ilmaan, sillä tuuli puhalsi lännestä ja kasvoi toisinaan myrskyksi, joka lennätti leijat kauas vuorten taa.