Koko karavaanin iloksi Stas oli päättänyt viipyä kaksi päivää joen rannalla. Kun neekerit olivat levänneet ja syöneet, he menivät katsomaan, olisiko palmuissa taateleja. Palatessaan he toivat pari Stasin leijaa, joissa yhdessä oli numero 7, mikä todisti, että se oli lähetetty Linde-vuorelta. Tämä ilahdutti ja rohkaisi Stasia.
— Enpä olisi luullut niitten lentävän näin kauaksi, hän sanoi. — Nyt on varmaa, että ne leijat, jotka me laskimme viimeksi, ovat voineet lentää valtameren rannalle asti.
Kolmantena päivänä karavaani lähti taas liikkeelle, tällä kertaa vesisäkeillä varustettuna. Kun tuli ilta, he olivat taaskin taittaneet pitkän, aution taipaleen. Maa oli niin kuiva, että siinä kasvoi vain okaisia kasveja, joita eläimet eivät voineet syödä, tai niin kuivaa ruohoa, että se mureni kun siihen kosketti.
Koko seuraavan päivän virtasi taivaasta ikäänkuin tulta. Ilma kuivui kuin Libyan erämaassa. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä. Maa oli niin tulvillaan valoa, että se näytti valkoiselta. Ei edes hyönteisten surina häirinnyt kuolon hiljaisuutta.
Hiki valui virtanaan ihmisistä. Toisinaan he pinosivat matkatavaroista korkeita kasoja päästäkseen niitten varjoon. Stas antoi käskyn säästää vettä, mutta neekerit ovat kuin lapsia, jotka eivät huolehdi huomisesta. Vihdoin oli vesisäkkien viereen pantava vartija ja jaettava kullekin vettä annoksittain. Kali toimitti jaon tunnollisesti, mutta se vei paljon aikaa ja hidasti matkaa.
Seuraava yöleiri pidettiin alastomalla tasangolla. Zeribaa ei voitu tehdä, kun siihen ei ollut aineita. King ja Saba vartioivat leiriä. Mutta King, joka sai vain kymmenennen osan siitä vesimäärästä, minkä se olisi tarvinnut, mörähteli koko yön, ja Saba katsoi kieli pitkällä rukoilevasti Stasiin ja Neliin ikään kuin rukoillen vettä. Tyttö olisi tahtonutkin antaa sille vettä Linden matkapullosta, joka riippui Stasin olkapäältä, mutta poika oli päättänyt säästää sen hädän varalle ja pikku tytölle eikä antanut.
Neljännen päivän iltana oli jäljellä vain viisi pientä säkillistä vettä, josta olisi riittänyt puoli pientä lasillista kullekin. Mutta koska yö on aina kylmempi päivää ja koska miehet olivat aamulla saaneet juoda jonkin verran, niin Stas käski säästää veden seuraavaan päivään. Neekerit napisivat sellaista vastaan, mutta pelkäsivät häntä vielä siksi paljon, etteivät uskaltaneet ryöstää vesisäkkejä, etenkin kun niitä vartioi kaksi pyssyllä aseistettua miestä. Mustat koettivat sammuttaa janoaan pureskelemalla ruohon juuria, mutta nekin olivat aivan kuivia.
Vaikkei uni sammuttanutkaan janoa, niin se saattoi sen kuitenkin joksikin aikaa unohduksiin, ja kun tuli yö, vaipui väsynyt karavaani heti sikeään uneen. Stas oli niin huolissaan, ettei voinut, niin väsynyt kuin olikin, nukkua levollisesti eikä kauan.
Muutaman tunnin kuluttua hän heräsi ja rupesi ajattelemaan, mistä voisi saada vettä Nelille ja karavaanille. Asema oli vaikea, jopa kauhistuttava, mutta sankarillinen poika ei antautunut epätoivoon. Hän muisteli mielessään koko matkaa Medinet-el-Fajumista aina tähän paikkaan saakka. — Me olemme kokeneet ja kärsineet niin paljon, hän ajatteli, — niin monta kertaa on näyttänyt siltä kuin kaikki olisi hukassa eikä pelastusta missään, ja kuitenkin on Jumala auttanut minua tähän saakka. Emmehän toki jää tälle viimeiselle matkalle, koska kerran olemme niin monet vaarat välttäneet ja monet vastukset voittaneet. Vielä on vähäsen vettä jäljellä, eikä tämä seutu ole mikään Sahara.
Hänen toivoaan ylläpiti se, että hän oli päivällä kaukoputkella nähnyt kaakossa päin vuorentapaisten ääriviivain häämöttävän heikosti. Ne olivat ehkä satojen kilometrien päässä, mutta jos he selviytyisivät sinne saakka, he pelastuisivat — korkeilla vuorilla oli melkein aina vettä.