— Yöllä ne nousevat dshunglaan syömään, mutta päivällä ne ovat vedessä kuten virtahevoset.
Stasin teki mieli asettua lammen rannalle saadakseen auringon laskettua tutkia niitä tarkemmin, kun ne nousivat vedestä. Mutta kun silloin olisi jo niin pimeä, ettei niistä saisi oikeata käsitystä, hän antoi käskyn jatkaa matkaa.
44
Kymmenen päivän kuluttua karavaani oli päässyt vuoriseudun yli ja tuli toiseen maahan, joka oli enimmäkseen tasaista. Kasvisto oli muuttunut kokonaan. Suuria puita ei näkynyt, mutta siellä täällä kohosi punarunkoinen akaasia tai kynttilänjalkaa muistuttava euforbia. Ruoho oli keltaista kuin tuleentunut vilja ja antoi kaiketi runsaasti ravintoa, koska villejä eläinlaumoja näkyi tuon tuostakin. Aukeilla paikoilla kuumuus oli rasittava. Taivas oli pilvetön, päivät helteisiä, ja yöt tarjosivat vain vähäsen virkistystä.
Matka kävi päivä päivältä rasittavammaksi. Niissä kylissä, joihin karavaani matkalla osui, villi väestö otti sen vastaan pelokkaasti ja tylysti. Jollei mukana olisi ollut niin paljon aseistettuja miehiä, Kingiä ja Sabaa, olisivat matkustajat voineet joutua vaaraan.
Stas sai Kalin välityksellä tietää, ettei seuraavalla taipaleella ollut kyliä eikä vettä. Tämä peloitti neekereitä, ja he yrittivät paeta. Ensimmäisinä näyttivät M'Kunje ja M'Tua huonoa esimerkkiä. Mutta heidät saatiin ratsuilla kiinni, ja Kali opetti heitä bambukepillä ymmärtämään, kuinka tuomittava sellainen teko oli. Stas kokosi kaiken miehistönsä yhteen ja piti heille puheen, jonka Kali tulkitsi neekereille. Karavaanin päällikkö selitti, että se, joka pakenee, joutuu varmasti kuoleman omaksi, sillä olihan öisin kuultu leijonain ja muitten petoeläinten karjuvan ympäristössä. Hän huomautti myös, että koska näillä seuduilla on antilooppeja, niin täytyy jossain olla vettäkin, ja kun kerran saavuttaisiin seudulle, missä ei ollut lainkaan vettä, otettaisiin sitä nahkasäkkeihin mukaan parin kolmen päivän varalle. Neekerit uskoivat hänen sanoihinsa.
Mutta seuraavana yönä pakeni viisi samburulaista ja kaksi wa-himalaista, ja sitten joka yö aina muutamia. M'Kunje ja M'Tua eivät koettaneet enää onneaan, sillä Kali sidotti heidät yöksi.
Seutu tuli yhä kuivemmaksi, ja aurinko poltti armottomasti dshunglaa. Ei näkynyt enää edes akaasioita. Hevoset löysivät kyllä jotakin syötävää, mutta King-parka alkoi nähdä nälkää. Kun se löysi jonkun kasvin, se söi sen kokonaan. Vettä oli vielä löydetty joka päivä, mutta se oli huonoa ja piti juoksuttaa kankaan läpi, tai sitten se oli liian suolaista juomavedeksi.
Stas ymmärsi, ettei tämä viimeinen matka tulisi olemaan muita helpompi, ja alkoi olla huolissaan Nelistä. Tytön kasvot olivatkin jo kalvenneet sen sijaan, että olisivat ruskettuneet; silmät olivat himmenneet. Kuivalla tasangolla ei tarvinnut pelätä kuumetta, kun ei ollut vaarallisia hyönteisiä, mutta kuumuus uuvutti Nelin voimia.
Päivä meni, toinen tuli. Aurinko imi yhä armottomammin kaiken kosteuden ja elämän maasta. Vielä kerran matkustajat saivat vettä. He näkivät jo kaukaa jonon puita, jotka kasvoivat pitkin pienen joen rantoja. Neekerit juoksivat kilvan sen rantaan, heittäytyivät suulleen maahan, joivat ahnaasti ja kauan eivätkä herjenneet ennen kuin krokotiili syöksyi yhden käteen kiinni. Se ei hellittänyt, vaikka neekerit väänsivät sen leukoja keihäillä ja veitsillä. Mutta King teki selvän; se astui jalallaan krokotiilin päälle ja ruhjoi sen kuoliaaksi. Sitten tehtiin joen rantaan aitaus, jotta Nel saisi rauhassa kylpeä. Se virkistikin, ja runsas lepo toi uusia voimia.