— Hän ei ole jättänyt pikku tyttöä. Jumala häntä siunatkoon!
— He pyytävät apua. Lepo on lopussa! Lähdetään heti liikkeelle!
Niin tapahtuikin. Kapteeni johti karavaanin koukerrellen eteenpäin toivoen löytävänsä sammuneen nuotion tai muita jälkiä. Tällä tavalla he kulkivat muutaman päivän. Sitten he saapuivat puuttomalle tasangolle, jolla kasvoi vain lyhyttä ruohoa ja varpukasveja. Ystävät tulivat levottomiksi. Tällaisella tasangolla saattoi kokonainen karavaani joutua eksyksiin, saatikka sitten kaksi lasta, jotka, kuten he luulivat, ryömivät kuin kaksi pientä hyönteistä ruohikossa.
Kului päiviä. Mikään ei johtanut lasten jäljille. Kapteeni ja lääkäri olivat jo varmoja siitä, etteivät he löydä lapsia ainakaan elävinä.
Etsintää jatkettiin innokkaasti. Kapteeni lähetti partioita oikealle ja vasemmalle. Näiltä hän sai kuulla, etteivät he löytäisi lapsia ainakaan elävinä.
Mutta kun eräästä kymmenkunta metriä syvästä maanrepeämästä löytyi sattumalta lähde, otettiin siitä vettä talteen niin paljon kuin voitiin saada kulkemaan ja lähdettiin samoilemaan yhä kauemmaksi erämaahan.
Tuli yö. Tehtiin muutamia nuotioita, mutta hornaa ei rakennettu, koskei siihen ollut aineksia. Kapteeni ja lääkäri istuivat kokoonpantavilla tuoleilla ja keskustelivat tupakoidessaan siitä, mikä tällä hetkellä oli heidän sydäntään lähinnä.
— Ei jälkeäkään! virkkoi Clary vihdoin. Tupakka paloi kihisten piipuissa. Ympärillä levittelihe kalpea yö.
— On jo myöhä, mutta minun ei tee mieleni käydä nukkumaan, lisäsi Clary vähän ajan kuluttua. — Minä ajattelen, että jos he vielä elävät, harhailevat ympäristössä tässä kuutamoisessa yössä… ypö yksinään… sellaiset lapset. Muistatko, Glen, sen pikku tytön enkelimäisiä kasvoja?
— Aivan hyvin. Minä en voisi niitä unohtaa.