— Nel, hän sanoi, — ota hansikkaasi ja pudota se salaa maahan.
— Minkä tähden, Stas?
Stas painoi tytön lähellensä ja sanoi hellästi:
— Tee nyt niin kuin sinulle sanoin.
Nel piteli toisella kädellä kiinni Stasista, sillä hän pelkäsi päästää irti, veti hampaillaan hansikkaan toisesta kädestä ja pudotti sen maahan.
— Pudota vähän matkan päästä toinenkin, Stas sanoi. — Minä olen jo omani pudottanut, mutta sinun hansikkaasi näkyvät paremmin koska ne ovat vaaleat.
Kun hän näki tytön kysyvän ilmeen hän jatkoi:
— Älä säikähdä, Nel… Mutta näetkös… ehkä me emme tapaakaan isiämme täällä… sillä nuo roistot ovat ryöstäneet meidät. Mutta älä pelkää… Sillä jos asia on niin, niin meitä lähdetään ajamaan takaa. Meidät saavutetaan ja pelastetaan aivan varmasti. Juuri siitä syystä minä pyysin sinua pudottamaan hansikkaasi, jotta takaa-ajajat pääsisivät jäljillemme. Toistaiseksi me emme voi tehdä mitään, mutta minä koetan myöhemmin keksiä jotakin… Aivan varmasti minä keksin jonkun keinon… älä siis pelkää, vaan luota minuun.
Mutta kun Nel sai tietää, ettei hän saa nähdä isäänsä ja että he ajavat kauas erämaahan, hän rupesi vapisemaan pelosta ja itkemään. Hän painautui Stasiin ja kysyi läpi kyyneltensä, miksi heidät oli varastettu ja minne heitä nyt vietiin. Stas lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja melkein samoilla sanoilla kuin hänen isänsä lohdutti Rawlisonia. Hän sanoi, että isät lähtevät varmaan itse ajamaan heitä takaa ja ilmoittavat kaikkiin vartiopaikkoihin, ja vakuutti puolustavansa Neliä.
Mutta tyttö ikävöi isää enemmän kuin pelkäsi ja itki vielä pitkän aikaa. Surullisina kiitivät molemmat valoisassa yössä erämaan valkoisia hietikkoja pitkin.