Stasin sydäntä ei ahdistanut ainoastaan pelko ja suru, vaan häpeäkin. Hän ei ollut syypää siihen, mitä oli tapahtunut, mutta hän muisti kerskailunsa, josta isä oli usein häntä moittinut. Ennen hän oli luullut, ettei voisi joutua sellaiseen asemaan, josta ei omin voimin selviytyisi. Hän oli pitänyt itseään voittamattomana nuorukaisena ja oli ollut valmis haastamaan koko maailman taisteluun kanssaan. Nyt hän käsitti olevansa vain pieni poika ja ajavansa kamelilla vastoin tahtoaan sen tähden, että puolivilli sudanilainen kannusti sitä eteenpäin. Hän tunsi suurta nöyryytystä, mutta ei tiennyt miten asettua vastarintaan. Hänen täytyi tunnustaa pelkäävänsä näitä ihmisiä, erämaata ja sitä, mitä hänelle ja Nelille vielä saattaisi tapahtua.
Hän oli vilpittömästi vakuuttanut ei ainoastaan tytölle vaan itselleenkin puolustavansa tätä, vaikka se maksaisi hänelle hengen.
Itkusta ja jo kuusi tuntia kestäneestä ajosta uupuneena Nel alkoi lopulta torkkua ja jopa nukkuakin. Stas tiesi, että jos juoksevan kamelin selästä putoaa, saattaa ruhjoutua kuoliaaksi. Hän sitoi Nelin kiinni itseensä köydellä, jonka löysi satulasta. Hetken kuluttua hän huomasi kamelien juoksun hidastuvan vaikka kuljettiinkin yli tasaisten ja pehmeiden hietikkojen. Kaukaa alkoi häämöttää kallioita, kuu kävi yhä kalpeammaksi ja edestäpäin, hyvin matalalla, hohti heikosti vaalean punaisia pilviä, joita tuulenhenki näytti hiljaa kuljettavan. Kumpareiden läheisyydessä ajo hidastui entisestään. Maaperä muuttui kiviseksi ja kalliot törröttivät nyt selvästi keskellä hiekkakunnaita. He ajoivat parin kivisen syvänteen yli, jotka näyttivät kuivuneilta joen uomilta. Toisinaan osui eteen rotko, joka oli kierrettävä. Kamelit alkoivat astua varovasti keskellä kuivuneita, kovia jerikonruusupensaita, jotka peittivät kukkulat. Joskus kameli oli kompastua ja saattoi huomata, että juhdat tarvitsivat lepoa.
Eräässä rotkossa beduiinit pysähtyivät, astuivat alas kameleiltaan ja rupesivat hellittämään taakkoja. Idrys ja Gebr seurasivat heidän esimerkkiään. He alkoivat tarkastella kameleja, päästivät ne valjaista, ottivat muonamyttynsä esiin ja alkoivat etsiä litteitä kiviä tulisijaa varten. Ei ollut puita eikä kuivaa lantaa, mutta Chamis kokosi kuivia jerikonruusun oksia. Sudanilaisten puuhatessa Stas, Nel ja vanha Dinah istuivat syrjässä muista. Dinah oli vielä pelästyneempi kuin lapset eikä saanut sanaakaan suustaan. Hän kiersi lämpimän huovan Nelin ympäri ja alkoi suudella tytön käsiä. Stas kysyi heti Chamikselta, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta tämä nauroi paljastaen kaksi valkoista hammasriviä ja meni ruusunoksia kokoamaan. Sitten Stas kysyi Idrykseltä, joka vastasi lyhyesti: "Saat nähdä" ja uhkasi sormellaan. Kun vihdoin hulmahti nuotio, joka enemmän loimusi kuin lämmitti, niin kaikki paitsi Gebr siirtyivät sen ympärille ja alkoivat syödä kuivattuja maissikakkuja ja lampaan- ja vuohenlihaa. Lapset söivät myöskin pitkästä matkasta nälkiintyneinä, mutta Neliä rupesi yhä enemmän nukuttamaan. Silloin välähtivät tummaihoisen Gebrin valkoiset silmät nuotion heikossa valossa ja hän nosti ilmaan kaksi pientä valkoista hansikasta kysyen:
— Kenen nämä ovat?
— Minun, vastasi Nel väsyneesti unissaan.
— Sinun, pikku käärme? sähisi sudanilainen hampaittensa välistä. —
Vai merkitset sinä tietä, jotta isäsi osaisi ajaa meitä takaa?
Ja hän löi tyttöä arabialaisella ruoskalla, joka veristää kamelinkin paksun nahan. Nel, jonka ympärillä oli huopa, parkaisi sekä kivusta että pelosta. Mutta Gebr ei ennättänyt lyödä häntä toista kertaa, kun Stas hyppäsi kuin villikissa hänen päälleen ja kävi kurkkuun kiinni. Tämä tapahtui niin äkkiä, että sudanilainen kaatui selälleen maahan. Stas kaatui hänen päälleen ja molemmat vierivät maata pitkin. Vaikka poika oli ikäisekseen hyvin vahva, sai Gebr hänestä kuitenkin voiton, irroitti kädet kurkusta, käänsi kasvot maata vasten ja alkoi piiskalla lyödä Stasia selkään.
Villin käteen tarttuvan Nelin kyyneleet ja pyynnöt eivät olisi auttaneet mitään, jollei Idrys olisi tullut pojan avuksi. Idrys oli vanhempi ja vahvempi kuin Gebr ja häntä olivat kaikki totellet koko paon aikana. Idrys tempasi piiskan Gebrin kädestä, viskasi sen kauas syrjään ja sanoi:
— Pois, tolvana.