— Tiedän. Olin viisitoistavuotias ja Gebr kahdeksan, kun isä vei meidät Sudanista Fajumiin, ja minä muistan, että ajoimme halki Nubian kameleilla. Tämä maa on vielä turkkilaisten (egyptiläisten) hallussa.
— Niin. Mahdi on vielä Khartumin lähistöllä. Nyt näet, kuinka typerästi Chamis puhui sanoessaan dervishien joukkojen edenneen muka Assuaniin saakka. Mutta minä en kysy sinulta tätä, vaan jotakin muuta. Olen kirjoista lukenut, että Nubiassa on paljon peto-eläimiä ja rosvoja, jotka hyökkäävät sekä egyptiläisten että mahdilaisten kimppuun. Millä aiotte puolustautua, jos petoeläimet tai rosvot hyökkäävät päällemme?
Stas liioitteli tahallaan puhuessaan petoeläimistä. Mitä rosvoihin tulee, niin sodan kestäessä he ahdistivat matkamiehiä usein etelä-Nubiassa, lähempänä Sudanin rajaa.
Idrys pohti kotvan odottamatonta kysymystä, sillä hän ei ollut tähän mennessä tullut ajatelleeksi tuota vaaraa.
— Meillä on veitsiä ja pyssy, hän vastasi.
— Teidän pyssynne ei kelpaa mihinkään.
— Minä tiedän. Sinun pyssysi on kyllä parempi, mutta me emme osaa ampua sillä, ja sinun käsiisi emme sitä anna.
— Ettekö lataamattomanakaan?
— Ei, sillä se on ehkä noiduttu. Stas kohautti olkapäitään.
— Jos tuo olisi Gebrin puhetta, en ihmettelisi, mutta sinua luulin todella järkevämmäksi. Eipä osaisi itse Mahdinnekaan ampua lataamattomalla pyssyllä.