Karavaaniin yhtyneet arabialaiset eivät pelänneet pahasti joutuvansa kiinni. He ajoivat kyllä nopeasti kameleja säästämättä, mutta pysyttelivät lähellä Niiliä, ja ajoivat usein öisin virran rantaan juottamaan juhtia ja täyttämään vesipussinsa. Joskus päivällä he jopa rohkenivat viivähtää kylässä. Varmuuden vuoksi he lähettivät muutamia ratsastajia edeltäpäin muka ostamaan muonavaroja, mutta itse asiassa tiedustelemaan, oliko egyptiläisiä sotajoukkoja lähistöllä ja oliko kansan keskuudessa "turkkilaisille" myötämielisiä asukkaita. Jos he joutuivat Mahdia kannattavaan kylään, ajoi koko karavaani sinne, ja usein se jatkoi matkaa entistä lukuisampana.
Idrys oli saanut tietää, että englantilaiset sotajoukot olivat enimmäkseen Niilin oikealla, itäisellä puolella. Näitä välttääkseen oli siis kuljettava vasenta puolta. Saattoikin olettaa, ettei tällä puolella ainakaan Selim-keitaasta alkaen olisi vaanijoita. Sudanilaisten matka kului nyt rattoisasti suuressa seurassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun vettä ja ruokaa oli runsaasti.
Kun he olivat sivuuttaneet kolmannen kosken, he löysensivät tahtia, rupesivat ajamaan vain öisin ja pysyttelivät päivin hiekkakumpujen suojassa ja syvänteitten pohjalla. Heidän ylitseen kaareutui pilvetön, tyyni taivas, joka harmaantui rannoille päin. Mitä etelämmäksi he tulivat, sitä rasittavammaksi kävi kuumuus, ja yksinpä syvänteitten siimeksessäkin oli hellettä. Yöt sitä vastoin olivat viileitä ja tuhannet tuikkivat tähdet muodostivat kaikenlaisia kuvioita. Stas huomasi, että ne eivät olleet samanlaisia sikermiä kuin mitä oli Port Saidissa nähnyt. Usein hän oli toivonut saavansa nähdä Etelän ristin — ja nyt hän sen keksi. Mutta tämän tähtisikermän loisto ennusti hänelle vain onnettomuutta. Viime aikoina iltaruskon sammuttua hohti myöskin heikko linnunradan valo hopeoiden läntisen taivaanpuoliskon aina myöhäiseen yöhön saakka.
15
Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet Wadi-Halfan, karavaani ajoi Mahdin valloittamaan maahan. He olivat juoksujalkaa ajaneet kumpuisen Gezire-erämaan halki ja olivat nyt lähellä Chendiä, jossa englantilaiset olivat lyöneet Musan. Hietikkoja hiekkakumpuja ei enää näkynyt. Niin kauas kuin silmä kantoi oli aroa, jolla kasvoi vihreää ruohoa ja "dshunglaa". Siellä täällä oli okaisia akaasiapensaita, joista saadaan sudanilaista kumia, ja tuuheita jättiläispuita, joiden alle saattoi satakin ihmistä asettua suojaan auringon paahteelta. Karavaani ajoi ohi korkeitten, kekomaisten termiittipesien, joita näkee tuhkatiheään trooppisessa Afrikassa. Ruohokenttien ja akaasioiden vihreys hiveli suloisesti silmää hietikkojen yksitoikkoisuuden jälkeen.
Eräällä niityllä Mahdin soturit paimensivat kamelilaumoja. Kun he huomasivat karavaanin, he hyökkäsivät kuin petolinnut tulijoita kohti, ympäröivät heidät joka puolelta heilutellen keihäitään ja kysyivät huutaen, mistä he olivat kotoisin, miksi he tulivat pohjoisesta ja minne he olivat matkalla. Heidän esiintymisensä oli niin uhkaavaa, että Idryksen täytyi kiireesti vastata välttääkseen väkivallantekoja.
Stas oli kuullut, että sudanilaiset eroavat muista Egyptissä asuvista arabeista vain siinä, että he uskoivat Mahdiin eivätkä tahtoneet tunnustaa kediivin ylivaltaa, mutta nyt hän huomasi erehtyneensä suuresti. Karavaania ympäröivät ihmiset olivat iholtaan tummempia kuin Idrys ja Gebr, mutta melkein saman värisiä kuin beduiinit. Neekerirodun tuntomerkit olivat voimakkaammat kuin arabialaisen. Heidän kasvonsa ja rintansa olivat täynnä tatuointeja: niissä oli kuvioita ja otsakkeita Koraanista. Toiset olivat aivan alasti, toisilla oli yllä valkoinen puuvillasta tehty kaapu, johon oli ommeltu kirjavia tilkkuja. Jotkut olivat koristaneet nenänsä, huulensa ja korvalehtensä koralleilla ja norsunluulla. Johtajilla oli valkoiset päähineet samasta kankaasta kuin kaavutkin, mutta tavalliset soturit olivat avopäin; heidän tukkansa oli lyhyt kuten arabeilla tai egyptiläisillä, mutta pörröinen ja töyhtömäinen ja punertunut kalkista, jolla he hankasivat hiuksiaan suojellakseen siten itseään syöpäläisiltä. Heidän aseinaan olivat keihäät, jotka näyttivät peloittavilta heidän käsissään, ja olipa muutamilla Remington-kiväärikin, sotasaalis voitokkaasti Egyptiä vastaan käydystä sodasta ja Khartumin antautumisesta. Heidän ulkomuotonsa oli kokonaisuudessaan pelottava ja heidän käytöksensä karavaania kohtaan vihamielinen, sillä he epäilivät tulijoita egyptiläisiksi kauppamiehiksi, joilta Mahdi heti voittonsa jälkeen oli kieltänyt pääsyn Sudaniin. Stasia peloitti. Idrys oli myöskin elänyt useita vuosia sivistyneessä maassa, eikä voinut aavistaakaan mitään tällaista. Hän oli suorastaan iloissaan, kun emiiri Nur-el-Tadhilin sotaväen osasto eräänä iltana ympäröi heidät ja vei Khartumiin.
Nur-el-Tadhil oli ennen pakoaan Mahdin luo ollut upseerina Egyptin kediivin neekerirykmentissä. Hän ei ollut siis yhtä villi kuin muut mahdilaiset, ja Idrys tuli hänen kanssaan toimeen melko hyvin. Mutta nyt häntä odotti pettymys. Idrys oli näet kuvitellut mielessään, että mahdilaiset ottavat hänet avosylin vastaan ja vievät riemukulkueessa profeetan luo, joka tuhlaten tarjoaa hänelle kultaa ja kunniaa, koska hän oli pannut elämänsä vaaralle alttiiksi tehdäkseen palveluksen profeetan sukulaiselle, Fatmalle. Mutta mahdilaiset uhkasivat karavaania keihäillä ja Nur-el-Tadhil kuunteli välinpitämättömästi Idryksen kertomusta matkan vaaroista. Kun tämä lopuksi kysyi, tunsiko emiiri Smainin, hän sai vastaukseksi:
— En. Omdurmanissa ja Khartumissa on satoja tuhansia sotureja. Päälliköt eivät siis kaikki tunne toisiaan. Profeetan valtakunta on suuri, ja hänen emiirinsä hallitsevat kaukaisia seutuja aina Senarissa, Kordofanissa ja Darfurissa ja Fashodassa asti. Mahdollisesti mainitsemasi Smain on jossakin kaukana.
Idrys huomasi Nur-el-Tadhilin puhuvan välinpitämättömästi Smainista ja sanoi kärsimättömästi: