— Tee itse, mitä haluat. Olen sallinut sinun olla yötä talossani ja antanut sinulle paljon hyviä neuvoja, mutta nyt en enää tahdo olla missään tekemisissä kanssasi.
— Entä missä saan olla yötä?
— Se on minulle yhdentekevää.
Sen sanottuaan Tadhil kokosi sotamiehensä ja lähti. Vaivoin Idrys sai hänet suostumaan lähettämään torille kamelit ja lopun karavaanista sekä ne arabit, jotka, olivat yhtyneet heihin Assuanin ja Wadi-Halfan välillä.
Nyt ei kukaan tiennyt, mitä oli tehtävä. Beduiinit alkoivat riidellä Idryksen ja Gebrin kanssa väittäen näiden houkutelleen heidät mukaan ja luvanneen aivan toisenlaisen vastaanoton. Kotvan riideltyään ja neuvoteltuaan he ryhtyivät rakentamaan majoja, joissa voisivat olla yötä, mutta muuten he uskoivat itsensä kohtalon haltuun.
Majojen tekeminen kävi sudanilaisilta ja neekereiltä nopeasti. Sen jälkeen lähtivät kaikki rukouspaikalle, vain Chamis jäi majoille valmistamaan illallista. Rukouspaikalle oli helppo osata seuraten väkijoukkoja, joita virtasi joka puolelta. Paikka oli avara ja ympäröity osaksi pensasaidalla, osaksi savimuureilla. Keskellä oli puinen koroke, jolta käsin profeetta opetti kansaa. Korokkeelle oli levitetty lampaantaljoja Mahdia, kalifeja ja huomatuimpia sheikkejä varten. Kahden puolen oli emiirien lippuja, jotka hulmusivat tuulessa loistaen erilaisin värein kuin suuret kukkaset. Dervishien sankat rivit ympäröivät paikan kaikilta neljältä puolelta ja kauempana oli läpäisemätön keihäsmetsä.
Idrykselle, Gebrille ja karavaanin muille jäsenille oli onneksi, että heidät luettiin emiirin seurueeseen kuuluviksi, sillä he pääsivät paikkaa ympäröivän väkijoukon ensi riveihin.
Mahdin tulo ilmoitettiin umbajalla, mutta kun hän ilmaantui näkyviin, syntyi helvetillinen hälinä. Sanomaton innostus valtasi joukot. Toiset lankesivat polvilleen, toiset huusivat täyttä kurkkua: "Jumalan lähettämä! Voittoisa! Armollinen!" Tätä kesti kunnes Mahdi astui saarnatuoliin. Seurasi kuolonhiljaisuus, profeetta nosti kätensä, painoi peukalot korviinsa ja rukoili.
Lapset seisoivat lähellä ja näkivät hänet hyvin. Hän oli keski-ikäinen mies, pöhöttyneen lihava ja hyvin tumma. Stas huomasi, että hänen kasvonsa olivat tatuoidut. Toisessa korvalehdessä riippui suuri norsunluinen rengas. Hänellä oli yllään valkoinen viitta ja pieni päähine. Hän oli avojaloin, sillä noustuaan korokkeelle hän oli ottanut punaiset saappaansa jalasta ja asettanut ne lampaantaljan viereen. Hänen pukunsa oli mahdollisimman yksinkertainen. Toisinaan toi tuulenhenkäys hänestä väkevää santelin hajua, jota uskovaiset ahnaasti vetivät sieraimiinsa. Stas oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi tuon kauhean profeetan, joka oli ryöstänyt ja murhannut niin monta tuhatta ihmistä. Nähdessään nyt nuo lihavat kasvot, lempeän ilmeen, kyynelkimalteiset silmät ja hymyilevän suun hän ei voinut olla ihmettelemättä. Pojan mielestä sellaisen miehen hartioille sopisi paremmin hyeenan tai krokotiilin pää, mutta hän näkikin sen sijaan edessään turpean melonin, joka suuresti muistutti täysikuuta.
Profeetta alkoi saarnansa. Hänen syvä ja soinnukas äänensä kajahti yli rukouspaikan niin selvänä, että uskovaiset kuulivat joka sanan. Hän puhui ensin rangaistuksista, joilla Jumala kurittaa niitä, jotka eivät noudata Mahdin käskyjä ja jotka salaavat saalista, juovat itsensä päihdyksiin, varastavat, auttavat taistelussa vihollista tai polttavat tupakkaa. Näitten rikosten tähden Allah on lähettänyt keskuuteemme nälän ja sen taudin, joka tekee kasvot kuparinruskean vahan kaltaiseksi. Elämämme täällä maan päällä on kuin reikäinen vesisäkki. Rikkaus ja loisto valuvat hiekkaan, joka peittää kuolleet. Mutta paratiisin portit avautuvat vain voittajille. Ken vihollisen voittaa, se saa anteeksiantamuksen. Ken heittää henkensä uskon tähden, se voittaa iankaikkisen elämän. Onnelliset, tuhannesti onnelliset ovat ne, jotka jo ovat kaatuneet!…