Kun Stas näki kaiken tämän, hän ajatteli, että hänelle ja Nelille olisi parasta kuolla mitä pikimmin.
Mutta tässäkin kurjuuden ja paheen kaaoksessa kukki hyväsydämisyys kuin kalpea kukkanen lian keskellä. Omdurmanissa oli kourallinen kreikkalaisia ja kopteja, jotka Mahdi oli säästänyt koska tarvitsi heitä. He saivat kulkea vapaasti tehden kauppaa ja toimittaen muita asioita. Toiset heistä olivat Mahdin virkamiehiä ja se kohotti heidän arvoaan kansan silmissä. Eräs näistä kreikkalaisista poikkesi Tadhilin osaston asumukselle ja kysyi mistä valkoihoiset lapset olivat. Saatuaan kuulla, että heidät oli ryöstetty ja tuotu tänne Fajumista, hän lupasi puhua siitä Mahdille. Hän nyökytti osaaottavasti päätään Nelille ja antoi kummallekin kourallisen kuivattuja viikunoita ja hopearahan, jossa oli Maria Teresian kuva. Sitten hän varoitti sotamiehiä tekemästä lapsille pahaa ja poistui virkkaen englanniksi tytölle: "Poor little bird!" (Pienoinen lintu parka.)
17
Mutkikasta katua pitkin he saapuivat vihdoin torille, joka oli keskellä kaupunkia. Matkalla he näkivät silvottuja rikoksentekijöitä, joilta oli isketty toinen käsi tai jalka poikki. Tottelemattomuudesta ja oikeuksien loukkaamisesta rangaistiin hirvittävästi, ja yksinpä tupakoimisesta ruoskittiin verille tai tajuttomaksi. Mutta kalifit noudattivat määräyksiä vain ulkonaisesti, sillä kotonaan he sallivat itselleen mitä hyvänsä, joten rangaistus kohtasi ainoastaan köyhää kansaa. Vallanpitäjät keräsivät itselleen omaisuutta minkä ennättivät, ja kun Omdurmanissa oli puute ruokavaroista, uhkasi nälkäkuolema kansaa.
Ensimmäisenä kiintyi lasten huomio keskelle toria bambuseipääseen pistettyyn ihmisen päähän. Kun Stas sai kuulla, että pää oli kenraali Gordonin, tuska ja polttava kostonhalu valtasivat hänen mielensä. Noin siis kuoli sankari, moitteeton ritari, oikeudenmukainen ja Sudanissakin pidetty mies. Englantilaiset eivät olleet tulleet ajoissa apuun, ja he olivat perääntyneet jättäen kenraalin ruumiin raakalaisten häväistäväksi.
Stas menetti luottamuksensa englantilaisiin. Tähän saakka hän oli kuvitellut Englannin pienimmästäkin vääryydestä rupeavan sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Syvällä hänen sielussaan oli piillyt toivo, että vaikka takaa-ajo ei ollut tähän mennessä onnistunut, niin urheat englantilaiset rykmentit hyökkäsivät aina Khartumiin saakka, vieläpä kauemmaksikin pelastamaan Rawlisonin tytärtä. Nyt hän näki Khartumin ja koko maan Mahdin käsissä ja Egyptin samoin kuin Englannin hallituksen vähät välittävän eurooppalaisista vangeista.
Hän ymmärsi joutuneensa Nelin kanssa kuiluun, josta heidän oli vaikea nousta, ja tämä ajatus sekä hänen Omdurmanissa näkemänsä väkivallanteot saivat hänet epätoivoon. Mitään ajattelematta hän katseli ympärilleen, kun Idrys osteli ruokavaroja. Etupäässä naiset myyskentelivät dshubeja, akaasiakumia, vesimeloneja, lasihelmiä, tulikiveä ja kaikenlaisia mattoja. Ruokamyymälöitä oli vähän ja niitten ympärillä tunkeili ostajia. Mahdilaiset ostivat kalliista hinnasta kuivattua lihaa, sekä naudan että villieläinten. Taateleita, viikunoita ja durraa ei ollut nimeksikään. Muutamin paikoin myytiin hunajavettä ja jonkinlaista olutta. Idrys tuli levottomaksi huomatessaan, että hintojen ollessa näin korkeat hänen Fatmalta saamansa rahat hupenisivat pian ylläpitoon, ja sitten olisi kerjuu edessä. Hän pani nyt kaiken toivonsa Smainiin, ja ihmeellistä kyllä, hän nyt todella luotti kokonaan Smainin apuun.
Noin tunnin kuluttua palasi Nur-el-Tadhil kalifi Abdullahin luota. Hänet oli kaiketi otettu huonosti vastaan, koska hän oli pahalla tuulella. Kun Idrys kysyi, oliko hän kuullut mitään Smainista, hän vastasi äreästi:
— Hölmö, luuletko, ettei kalifilla ja minulla ole muuta tehtävää kuin etsiä sinun Smainiasi?
— Mitä sinä nyt aiot tehdä minulle?