Jonkin aikaa veneet lipuivat hiljaa eteenpäin. Kuului vain airojen loisketta ja joskus krokotiilin pyrstön molskahdus. Näitä vastenmielisiä eläimiä oli tullut etelästä Khartumiin, jossa niillä oli runsaasti syötävää, sillä virrassa oli paljon ruumiita, ei ainoastaan surmattuja kaupunkilaisia, vaan myöskin tauteihin kuolleita mahdilaisia ja orjia. Kalifit olivat kyllä kieltäneet saastuttamasta vettä, mutta heidän käskyään ei noudatettu, ja ne ruumiit, joita krokotiilit eivät syöneet, kulkivat virran mukana kasvot alaspäin Niilin kuudenteen koskipaikkaan, vieläpä Berberiin saakka.
Mutta Idrys ajatteli nyt muuta, ja jonkin ajan kuluttua hän virkkoi:
— Emme ole tänään saaneet vielä mitään syödäksemme. Kuinka voimme siis kestää rukoushetkeen saakka, ja kuka sitten antaa meille ruokaa?
— Sinä et ole orja, vastasi Tadhil. — Voithan siis mennä torille, missä myydään ruokatavaroita. Sieltä saat kuivattua lihaa ja joskus hirssiäkin, mutta niistä pitää maksaa paljon, sillä kuten sanoin, Omdurmanissa kärsitään nälkää.
— Mutta sillä aikaa pahat ihmiset voivat varastaa tai tappaa nämä lapset.
— Kyllä sotamiehet vartioivat. Ja jos annat jollekin heistä rahaa, niin kyllä hän mielellään käy hakemassa sinulle ruokaa.
Tämä neuvo ei ollut Idryksen mieleen, sillä hän kernaammin otti kuin antoi rahaa. Mutta ennenkuin hän ehti ajatella vastausta, vene karahti rantaan.
Omdurman vaikutti lapsiin aivan toisin kuin Khartum, jossa sankarillinen Gordon oli kaatunut. Siellä oli useampikerroksisia kivitaloja, kuvernöörin palatsi — mudirium — kirkko, sairaala, lähetystalo, asevarasto, kasarmi ja sekä suuria että pieniä puutarhoja troopillisine kasvineen. Mutta Omdurman oli kuin suuri leiri. Kaupungin itäpuolella oli Gordonin rakennuttama linnoitus. Muuten oli niin kauas kuin silmä kantoi kartiomaisia, ruokokattoisia majoja, joitten välillä oli piikkisiä pensasaitoja ja kujia. Olipa jokunen telttakin, nähtävästi sotasaalista egyptiläisten leiristä. Muutamat asunnot oli tehty siten, että bambusalkojen päähän oli kiinnitetty palmumattoja suojaksi. Asukkaat menivät näet asumuksiinsa vain sadetta ja auringonpaistetta pakoon. Muuten he elivät, söivät ja askartelivat taivasalla. Siksi oli kaduilla sellainen hyörinä, että sotilaiden oli vaikea päästä kulkemaan. Ennen oli Omdurman ollut kurja kyläpahanen, mutta nyt siinä oli kolmattasataatuhatta asukasta, orjat mukaan lukien. Mahdi ja hänen kalifinsa pelkäsivät tätä väen paljoutta, etenkin kun nälkä ja kulkutaudit uhkasivat kansaa. Siksipä lähetettiinkin alituisesti uusia joukkoja pohjoiseen valloittamaan Egyptin hallitukselle uskollisia kyliä ja kaupunkeja.
Valkoihoisten lasten näkeminen herätti täälläkin ihmetystä ja huutoja, mutta väkivaltaisuus ei uhannut heitä yhtä pahasti kuin Khartumissa, ehkä siksi, että Mahdi oli niin lähellä. Kansa oli myös tottunut näkemään valkoihoisia, joita oli tuotu vankina Khartumista.
Omdurmanissa Stas ja Nel näkivät helvetin maan päällä. He näkivät eurooppalaisia ruoskittavan ja rääkättävän ja ennen mukavasti eläneiden valkoihoisten naisten ja lasten kerjäävän ruokaa. Kuin kummitukset nämä laihat, kärsimyksistä sinistyneet ihmiset harhailivat ympäriinsä tuskainen epätoivon ilme kasvoilla. Punatauti ja lavantauti olivat levinneet hirveästi, mutta pahiten raivosi isorokko. Sairaita makasi asumusten kynnyksillä ja vangit raahasivat kuolleita kaupungin ulkopuolelle haudatakseen ne sinne hiekkaan. Mutta niitten todellinen hauta oli hyeenan kita. Kaupungin yläpuolella lenteli haukkoja, joiden siipien varjot lankesivat valkoiselle hiekalle.