Vaikka valloituksesta oli kulunut kuukausi, näkyi kaikkialla vielä taistelun jälkiä. Kaupungissa oli sortuneita rakennuksia, ja juoksuhaudat olivat täynnä ruumiita, joita kukaan ei aikonutkaan haudata. Heidän kulkiessaan ylimenopaikalle Stas laski yli neljäsataa ruumista. Mutta ne eivät saastuttaneet ilmaa, sillä Sudanin aurinko paahtoi ne nopeasti muumioiksi. Ne näyttivät harmaalta pergamentilta, ja oli mahdoton erottaa, mitkä niistä olivat eurooppalaisia, mitkä egyptiläisiä, mitkä neekerejä. Ruumiitten välissä juoksenteli sisiliskoja, jotka ihmisten kulkiessa ohi piiloutuivat nopeasti.
Stas asettui kulkiessaan Nelin viereen siten, ettei tämä huomaisi kauheata näkyä, ja käski tytön katsoa toisaalle, kaupunkiin päin. Mutta sielläkin näkyi jotakin, mikä täytti tytön mielen pelolla. Vangitut "englantilaiset" lapset ja Saba, jota Chamis talutti köydestä, houkuttelivat luokseen väkijoukkoja, jotka yhä kasvoivat. Tungos paisui pian siinä määrin, että heidän täytyi pysähtyä. Joka puolelta kuului julmia huutoja. Pelottavat tatuoidut kasvot kumartuivat Stasin ja Nelin yli. Monet villeistä nauraa kähisivät ilosta nähdessään lapset, toiset huusivat vihaisesti kuin pedot, purivat hammasta ja vääntelivät silmiään. Vihdoin he alkoivat uhata lapsia ja yrittivät pistää heitä veitsillä. Kauhusta suunniltaan Nel painautui Stasia vasten. Tämä suojeli tyttöä minkä taisi, mutta luuli itsekin viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi Tadhilkin arveli villien tungeksivan liiaksi, ja hän käski toisten sotamiesten ympäröidä lapset ja toisten armotta ruoskimalla karkottaa tunkeilevat kauemmaksi.
Virran yli kuljettaessa lapset huokasivat helpotuksesta. Stas lohdutti Neliä selittämällä, että kun dervishit tottuvat heihin, he lakkaavat uhkaamasta, ja että Smain suojelisi heitä. Mutta pikku Nel oli tyrmistynyt niin kovasti väkijoukon uhkaavasta käytöksestä, että hän puristautui kiinni Stasin käsivarteen eikä tahtonut hellittää. Hän hoki kuin kuumeessa: "Minä pelkään! Minä pelkään!"
Stas toivoi, että he mitä pikimmin joutuisivat Smainin käsiin. Tämä
tunsi heidät entuudestaan ja Stas oli ollut hänelle ystävällinen
Port Saidissa. Smain ei ollut ainakaan yhtä villi kun muut Sudanin
Dangalit, ja vankeus hänen talossaan saattaisi ehkä olla siedettävää.
Nur-el-Tadhilin mieleen muistui, että hän sittenkin oli kuullut puhuttavan jostakin Smainista, joka oli opettanut dervishejä ampumaan egyptiläisiltä anastetuilla tykeillä ja josta sitten oli tullut suuri orjanpyydystäjä. Tadhil neuvoi Idrystä etsimään emiiri Smainia seuraavalla tavalla:
— Kun kuulet iltapäivällä umbajan, norsunluisen torven äänen, niin mene lasten kanssa rukouspaikalle, jossa profeetta joka päivä rukoilee vahvistaakseen kansan uskoa. Siellä sinä saat nähdä paitsi Mahdia kaikki jalosukuiset, kolme kalifia, pashat ja emiirit. Siellä on Smainkin emiirien joukossa.
— Entä mitä minä saan tehdä ja missä olla siihen saakka?
— Saat olla sotilaitteni kanssa.
— Jätätkö sinä meidät, Nur-el-Tadhil?
— Minä lähden kalifi Abdullahin luo saamaan määräyksiä.