— Profeetta, sanoi Stas, — minä en tunne sinun oppiasi. Jos minä nyt tunnustaisin sen omakseni, niin tekisin sen pelosta niin kuin arka ja kehno ihminen. Mutta pitäisitkö sinä siitä, että oppisi saisi yhden aran ja kehnon tunnustajan lisää?
Sanoessaan tämän Stas katsoi Mahdia silmiin.
Seurasi niin syvä hiljaisuus, että saattoi kuulla kärpäsen lennon.
Mutta samalla tapahtui jotakin tavatonta. Mahdi hämmentyi eikä osannut heti vastata. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja sijaan nousi mielipahan ilme. Hän ojensi kätensä, otti hunajavedellä täytetyn vesimelonin kuoren ja alkoi juoda. Nähtävästi hän teki näin saadakseen aikaa ajatella ja peittääkseen hämminkinsä.
Mutta urhea poika seisoi pää pystyssä ja odotti tuomiota. Hänen laihtuneet ja erämaan tuulen ahavoittamat poskensa punoittivat, hänen silmänsä säihkyivät ja innostus pyörrytti. "Kaikki muut", hän ajatteli, "ovat tunnustaneet hänen oppinsa omakseen, mutta minä en kiellä uskoani enkä myy sieluani". Pelko uhkarohkeuden seurauksista katosi hänen mielestään ja sijaan tuli ilo ja ylpeys.
Mahdi oli pannut vesimelonin kuoren pois ja kysyi:
— Sinä siis hylkäät minun oppini?
— Olen kristitty niinkuin isänikin.
— Ken sulkee korvansa Jumalan ääneltä, sanoi Mahdi hitaasti muuttuneella äänellä — kelpaa vain poltettavaksi kuin puu.
Ankaruudestaan ja julmuudestaan kuuluisa kalifi Abdullah irvisti, niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät kuin petoeläimellä, ja sanoi: