— Hyvä herra! — huusi hän; — tulkaa pian, isäni kuolee!
Mitään sanomatta Schwarz otti lääkärin työkaluja sisältävän laukun, herätti Augustinowiczin, käski hänen nopeasti pukeutumaan ja seurasi sitten nuorta tyttöä. Ensimäisessä huoneessa, johon hän astui, oli kreivittären pieni vuode; se oli täydellisessä epäjärjestyksessä, todistaen äkillisen mielenliikutuksen aiheuttamaa heräämistä. Viereisessä huoneessa lepäsi vanha kreivi lattialla. Hän hengitti kiivaasti, tai oikeammin hänen kurkkunsa korisi; hän oli menettänyt tajuntansa, hänen kasvonsa olivat sinertävät ja punainen vaahto kuohusi hänen suupielissään. Hän oli nähtävästi saanut äkillisen halvauskohtauksen.
Hetkisen kuluttua saapui paikalle myöskin Augustinowicz paljain jaloin ja kevyissä pukimissa. Nuorukaiset nostivat sairaan heti vuoteeseen, kiinnittämättä lainkaan huomiotansa nuoreen kreivittäreen, joka oli polvillaan vuoteen jalkopäässä. Sitten Augustinowicz ja Schwarz katsoivat toisiaan silmiin ja heidän katseensa riitti ilmaisemaan, että ei ollut enää olemassa minkäänlaista toivoa.
— Hyvä Jumala, jos kutsuisimme tänne vielä jonkun! — valitti nuori tyttö epätoivoisena.
— Nouda heti Skotnieki! — sanoi Schwarz; ja Augustinowicz syöksyi portaita alas, vaikka olikin varma siitä, että kreivi ei olisi enää hengissä hänen palattuaan lääkärin kera. Sillä välin antoi Schwarz, hetkeksikään mielenmalttiansa menettämättä, sairaalle ensi avun. Hän iski potilaan suonta ja hieroi voimakkaasti hänen jalkojansa, ja tuokion kuluttua oli vaara hetkeksi ohitse.
— Jumalalle kiitos, vielä on toivoa! — huudahti kreivitär.
Hetken kuluttua palasi Augustinowicz noutamansa lääkärin seurassa.
Tohtori Skotnieki selitti, että potilas oli toistaiseksi pelastettu, mutta lisäsi hänelle ominaisella suoruudella, että oli odotettavissa uusi kohtaus, joka päättyisi kuolemalla. Oli sentähden suotavaa, että joku valvoisi potilaan luona, eikä jättäisi häntä hetkeksikään yksin.
Molemmat ystävykset viettivät niinollen lopun yöstä kreivin vuoteen ääressä. Noin kello seitsemän aamulla sairas aukaisi silmänsä ja pyysi pappia. Augustinowicz läksi jälleen ulos ja palasi jonkun ajan kuluttua erään nuoren apulaispapin seurassa; tämä luki ensin muutamia rukouksia ja antoi sitten synninpäästön ja viimeisen voitelun. Sitten hän vetäytyi syrjään, ja täysin tajuissaan oleva potilas keskusteli Schwarzin kanssa, antoi siunauksensa tyttärellensä ja puhui tosi kristityn tavoin tulevasta elämästä. Ja näin kului koko päivä.
Iltapäivällä kehoitti Schwarz nuorta tyttöä käymään levolle pariksi tunniksi, sillä tuo poloinen saattoi väsymyksestä ja surusta tuskin pysyä pystyssä. Ensin kieltäytyi tyttö noudattamasta Schwarzin kehoitusta, mutta taipui kuitenkin lopulta. Ennen poistumistaan hän ojensi kätensä Schwarzille ja kiitti häntä.