Schwarz syventyi jälleen kirjaansa.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kaksi viikkoa oli kulunut ja suhde oli yhä ennallaan. Schwarz ei ollut vieläkään käynyt rouva Witzbergin luona. Pelski sitävastoin oli ilmestynyt sinne joka ilta, välittämättä Augustinowiczistä, jota hän ei voinut sietää.
— No, mitä pidät Marien serkusta? — kysyi Schwarz eräänä iltana toveriltaan.
— En välitä hänestä ensinkään; häntä ei ylimalkaan ole lainkaan olemassakaan minulle.
— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan?
— Ei mitään, häntä ei ole olemassakaan, hän on vain jonkinmoinen merkillinen kokoomus takista, housuista, kaulanauhasta, hansikkaista, kengistä ja eräänlaisista ihmismuodoista. Hän ylistää siveyttä, moittii pahetta ja julistaa viisauden paremmuutta tyhmyyden rinnalla. Sanalla sanoen, hän koettaa saada ihmiset vakuutetuksi siitä, että hän on olemassa, mutta minä olen aivan varma, että hän ei ole siinä onnistuva.
— Sinulla on oma tapasi tuomita ihmisiä umpimähkään.
— Umpimähkään? Se on jotakin aivan uutta; mitä minä sinulle sitten sanoisin? Tuo ihminen on mitä keskinkertaisin ilmiö, ja nyt en tahdo enää kuulla mitään koko miehestä! Keskustelkaamme mieluummin filosofiasta — eikö niin?
— Ei, kerro minulle ennemmin tuosta Pelskistä, — sanoi Schwarz puoleksi pyytäen.