— Olettakaamme siis, että hän ei välitä myötäjäisistä…
— Silloin tyttö on ennenpitkää oleva kreivitär Pelski.
— Tahdotko sillä sanoa, että hän on jo antanut myöntymyksensä? — kysyi
Schwarz leimuavin silmin.
— Mutta vanha ystävä, miksi me oikeastaan puhumme koko asiasta? Taikka olkoon menneeksi minun puolestani, kun olemme kerran aloittaneet… Olettakaamme siis, että tyttö sanoo ei; kuuden kuukauden, vuoden kuluttua hän on kuitenkin antava myöntävän vastauksen. Niin, tulisitpa vielä kerran Witzbergien luo, niin saisit taistella tuon nuorukaisen kanssa. Ellet tule, niin antaa Marie varmasti viimein suostumuksensa.
— Mistä sinä sen päätät?
— Mistäkö päätän? Kuule siis. Kun Pelski saapui sinne ensimäisen kerran, kuulin hänen kysyvän Marielta: "Mikä ihminen tuo Schwarz oikeastaan on ja mistä hän on tullut?" Marie vastasi: "Sitä en todellakaan tiedä." — Kuuletko mitä sinulle kerron? — Ja kun minä sitten mainitsin, että sinä olet sepän poika, punastui Marie korviaan myöten, eikä puuttunut paljoa, että hän ei suuttumuksesta purskahtanut itkuun.
Schwarz olisi myöskin kernaasti purskahtanut suuttumuksesta itkuun.
— Näetkös, — jatkoi Augustinowicz, joka kerran puheen päästä kiinni saatuaan ei hevin hellittänyt, — tuo Pelski esittää liukkaasti osaansa. Hän huomauttaa alinomaa Marieta loistavasta menneisyydestä, kreivinarvostaan ja ylhäisistä suhteistaan. Onhan Mariekin ylhäisönainen! Muistatko kuinka hän alussa pyrki suhtautumaan meihin ylimielisesti. Muistatko kuinka paljon vaivaa sait nähdä, saadaksesi hänet mukautumaan todellisuuteen? Toistan sinulle, että Pelski esittää osansa erinomaisesti; hän kukittaa Marien turhamaisuutta, kiihoittaa hänen uteliaisuuttansa, ja se pidättää tyttöä etäällä meistä.
Augustinowicz alkoi tuprutella renkaita ympärillensä ja puhkoi savupilviä sormellaan, ja Schwarz tuijotti itsepäisesti lattianauloja. Viimein hän kysyi:
— Oletko kertonut Marielle, että aion mennä Helenen kanssa naimisiin?