— Neiti Malinka, — kuiskasi Augustinowicz ystävättärensä korvaan, — varokaa matkimasta kreivitärtä, hän keimailee.
Augustinowicz olisi varmasti puhunut toisin, jos hän olisi nähnyt, kuinka tuo nuori keimailija hetkistä myöhemmin sulkeutui huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun, jota sitten kesti tuntimäärin. Marie-poloisella ei ollut muuta lohtua kuin kyyneleensä. Mitä yhteyttä niillä oli hänen loukatun itserakkautensa kanssa, sitä emme tietenkään voi mennä sanomaan. Joka tapauksessa hänen kyyneleensä olivat todellisia, ja eihän hänellä todennäköisesti ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa huolensa ja sisäiset taistelunsa. Muutama kuukausi sitten olisi hän kertonut kelpo Malinkalle kaikki, mutta nyt oli Malinkakin käynyt hänelle vieraaksi, tahi ei ollut hänelle niin läheinen kuin ennen.
Malinka parka oli liian lapsellinen, tajutaksensa kuinka itsetiedotonta ja anteeksiannettavaa tuo keimailu oli ollut, jota hänen ystävättärensä oli Pelskiä kohtaan osoittanut; mahdollisesti olivat Marien mielistely-yritykset Augustinowicziäkin kohtaan häntä suuresti pahoittaneet.
Aika kului ja Marie alkoi epäillä, oliko Schwarz häntä koskaan rakastanutkaan. Vastustamattomasti läheni Pelski häntä kaikkine rikkauksineen ja loistoineen. Ja aika, joka, niinkuin runoilija sanoo, "on huono tarhuri kukkiville ruusuille", meni menojaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Malinka koetti usein tiedustella Augustinowiczilta todellista syytä Schwarzin poissaoloon. Mutta ylioppilas osasi aina kiertää nuo kysymykset tai keksiä jonkun hätävalheen. Myös Schwarzille hän valehteli.
— Olen kertonut Marielle kaikki, — sanoi Augustinowicz.
— Entä hän? Älä salaa minulta mitään!
— Schwarz!
— Mitä?