— Mitä tuo on? kysyi Wawrzon.
— New-York, vastasi kashubi, joka seisoi hänen vieressään.
Vähitellen rupesivat usvat hajoamaan ja haihtumaan. Niiden sijalle kohoili, jota etemmä laiva kulki halki hopeankarvaisen veden, taloja, kattoja, savupiippuja. Jo erottautui taivaanrannalta suippeita torneja ja korkeita tehtaanpiippuja. Piipuista kohoili savupatsaita, jotka yläilmoissa hajaantuivat hienoiksi hattaroiksi. Alhaalla kaupungin jalkain juuressa lepäsi kokonainen mastojen metsä ja sen keskellä tankojen nenissä liehui tuhansia kirjavia lippuja, jotka tuulessa nuokkuivat kuin kedon kukkaset. Laiva likeni likenemistään ja ihanainen kaupunki näytti kohoavan ikäänkuin merestä. Suuri riemu ja hämmästys valtasi Wawrzonin mielen. Hän paljasti päänsä ja jäi suu auki katselemaan, yhä katselemaan…
— Marysia! virkkoi hän vihdoin tytölle.
— Jumalan tähden!
— Näetkös?
— Näen kyllä.
— Entä ihmetteletkös?
— Ihmettelen kyllä.
Mutta Wawrzon ei ainoastaan ihmetellyt, hänessä heräsi samalla voitonhimokin. Kun hän huomasi viheriöitä rantoja molemmin puolin kaupunkia ja siellä täällä puistojen tummeita ääriviivoja, niin hän innoissaan jatkoi: