Keskustelun aikana oli Marysia tullut isänsä luo. Hän lensi tulipunaiseksi, nosti ujosti silmänsä merimiehen puoleen ja virkkoi kimeällä äänellä, kuten talonpoikaistyttöjen tapa on:
— Me ollaan Posenista, hyvä herra.
Merimies vaipui mietteisiin ja tuijotti hyvän aikaa messinkinaulaan, joka oli lyöty laivan laitaan. Sitte katsahti hän tyttöön ja silmäili hänen pellavankarvaista päätään. Miehen ahavoituneille kasvoille välähti mielenliikutuksen ilme.
Hetken perästä virkkoi hän vakavasti, ja hänen puheessaan oli puolet puolaa, puolet saksaa:
— Olen ollut Danzigissa… ymmärrän puolaa… Olen kashubi… teidän veljenne. Mutta siitä on kauvan! Nyt olen saksalainen.
Näin sanottuaan tarttui hän köyden päähän, jota kaiken aikaa oli pitänyt kädessään, kääntyi ympäri, huusi merimiehen tapaan: "ho! ho! oo!" ja rupesi vetämään…
Heti kun hän sittemmin äkkäsi Wawrzonin ja Marysian ilmestyvän kannelle, niin hän ystävällisesti hymyili Marysialle. Isä ja tytär iloitsivat siitä suuresti, sillä olihan nyt suurella saksalaisella laivalla edes yksi elävä olento, joka hyväntahtoisuudella heitä ajatteli. Eihän matkaa sitäpaitsi enään ollut pitkältä jälellä. Seuraavana päivänä, kun he varhain aamulla tulivat kannelle, kohtasi heidän silmiään merkillinen näkö. Kaukana edessään näkivät he esineen, joka kiikkui aalloilla. Kun laiva sitte likeni esinettä, huomasivat he, että se oli suuri, punainen tynnöri, jota laineet hiljaa keikuttelivat. Etempää häämöitti toinen, kolmas, neljäs samallainen tynnöri. Ilmassa oli hiukan auerta, samalla se kuitenkin oli läpikuultavaa ja lämmintä. Merestä, jonka pinta tuskin väreili, näkyi yhä useampia tynnörejä kiikkumassa. Niitä oli silmän kantamiin asti. Valkeita, mustasiipisiä lintuja lenteli pilvenä laivan perässä, vikisten ja kirkuen. Kannella vallitsi tavaton hälinä. Merimiehet olivat pukeutuneet uusiin vaatteisiin. Toiset pesivät kantta, toiset puhdistivat kannen ja ikkunoiden messinkiheloja. Mastoon nostettiin toinen lippu ja laivan perään toinen, suurempi.
Ilo ja elämänhalu oli vallannut kaikki matkustajat. Joka vaan kynnelle kykeni, karkasi kannelle. Toiset rupesivat jo panemaan kokoon tavaroitaan ja kantamaan niitä ylös.
— Taidamme kuitenkin päästä maihin, virkkoi Marysia.
Sekä isä että tytär tulivat nyt paremmalle mielelle. Tuossa länsipuolella näkyi jo Sandy-Hokin saari, sitte toinen saari, jonka keskellä oli suuri rakennus ja kaukaa häämöitti jotakin, joka oli kuin sumua tai pilveä tai savua ja joka epäselvinä, muodottomina ja sameina vöinä ulottui merelle asti. Nyt syntyi kannella tavaton riemu, kaikki matkustajat viittoivat käsillään ja laivakin vihelsi kimakasti, ikäänkuin iloissaan.