— Veli, lykkyä tykö! ja sinä tyttö, samaten. Jumalan haltuun!
— Jumala teitä palkitkoon! vastasivat molemmat, mutta pitempiin puheisiin ei ollut aikaa. Ihmisjoukko sysäsi heidät kaltevalle sillalle ja hetkisen perästä olivat he suuressa tullisalissa.
Harmaaseen takkiin puettu tullivirkamies, rinnalla hopeinen tähti, tarkasti heidän tavaransa, huusi "All right" ja viittasi ovea kohti. He astuivat ulos ovesta ja tulivat kadulle.
— Mitä me nyt teemme, isä kulta? kysäsi Marysia.
— Meidän täytyy odottaa. Saksalainen sanoi, että heti saavuttuamme perille, hallituksen komisarius tulee kysymään meitä.
He jäivät siis tullisalin seinustalle odottamaan komisariusta ja heidän ympärillään pauhasi tuntematon jättiläiskaupunki. Eivät he ikinä olleet nähneet mitään sellaista. Kadut juoksivat suorina ja leveinä ja kaduilla hyöri kansaa ikäänkuin alituisilla markkinoilla. Keveitten ajopelien ja omnibusien joukossa kulki raskaita kuormavaunuja, joka haaralta soi omituinen, tuntematon kieli, työmiehet ja kaupustelijat puhelivat ja huusivat. Yhtämittaa kulki ohi kiharatukkaisia, pikimustia ihmisiä. Heidät nähdessään tekivät Wawrzon ja Marysia hartaasti ristinmerkin. Kummalliselta olennolta tuntui heistä tuo meluava, kohiseva kaupunki, jonka veturit täyttivät pilliensä vihellyksillä, rattaat räminällään ja ihmiset huudoillaan. Kaikilla oli sellainen kiire, että luuli jokaisen ajavan toista takaa tai juoksevan pakoon jotakin. Ja entä sitä kansan paljoutta ja heidän ihmeellisiä naamojaan! Toiset olivat mustat, toiset olivimarjan karvaiset, toiset ruskeat. Juuri siellä satamassa missä he seisoivat, vallitsi pahin hyörinä. Toisista laivoista tyhjennettiin lastia, toisia vasta lastattiin, vankkureja vieri paikalle lakkaamatta, käsikärryjä työnnettiin rantaportaille — siellä oli sellainen riehuna ja kiehuna, että olisi luullut viimeisen päivän tulleen…
Kului tunti ja toinenkin — Wawrzon ja Marysia yhä seisoivat tullikamarin seinustalla odottamassa komisariusta.
Omituiselta näytti amerikkalaisella rannalla, New-Yorkin satamassa tuo puolalainen talonpoika, pitkät, harmahtavat hapset valuneina hartioille, päässä nelikulmainen lammasnahkalakki ja lipinceläinen tyttö, sinisessä nyöritakissaan, rinnalla rukousnauha.
Mutta ihmiset riensivät heidän ohitsensa, tuskin katsahtaen heihin. New-Yorkissa ei kiinnitetä huomiota outoihin kasvoihin ja outoon pukuun.
Taasen kului tunti. Taivas oli peittynyt pilviin, alkoi sataa lumiräntää. Mereltä puhalsi kylmä, läpitunkeva tuuli…