Vihannesjätteitä ajelehti niinikään aalloilla. Mahdollisesti niissä olisi voinut olla syötävääkin, mutta ne olivat niin keveät, ettei aalto kantanut niitä rantaan asti eikä niitä niinmuodoin saanut käsiinsä. Pojat viskasivat veteen nuoria ja saavuttivat siten saaliinsa, mutta Wawrzonilla ei ollut nuoraa. Hän ei siis muuta voinut kuin himoavin katsein seurata poikia ja odottaa kunnes he menivät pois. Silloin hän paikalla etsimään heidän jätteistään ja syömään suuhunsa sen mikä vielä syötävältä näytti. Ei hän tullut ajatelleeksikaan, että tyttö istuu kotona nälissään.
Mutta tällä kertaa oli kohtalo hänelle suotuisa. Kotiin palatessa kohtasi hän suuren perunakuorman jota ajettiin satamaan päin. Pyörä oli tarttunut kuoppaan eivätkä hevoset saaneet rattaita liikkeelle. Wawrzon kävi kiinni kärrynkoreihin ja alkoi tyrkätä. Raskasta se oli, ihan koko ruumiiseen koski, mutta vihdoin hevoset saivat kuorman liikkeelle. Se oli sentään niin kukkurallaan, että röykähtäessä vieri maahan koko joukko perunoita. Ei kuski viitsinyt ruveta niitä keräilemään, hän kiitti Wawrzonia avusta, huusi hevosille "Get up!" ja jatkoi matkaansa.
Wawrzon karkasi paikalla perunoiden kimppuun ja alkoi kiihkeästi, vapisevin käsin mättää niitä povelleen. Samassa tuli hän paremmalle mielellekin. Kun nälkäinen löytää leipäpalasen, niin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi löytänyt itse onnen.
— Kiitetty olkoon taivaallinen Isä, puheli hän hiljaa itsekseen kotimatkalla, — että hän armahti meitä. Nyt on puita, tyttö saa tehdä tulta, ja potaattikultia on niin paljon että riittää pariksikin kerraksi. Jumala on armollinen. Huonekin käy tästä hauskemmaksi. Tyttö ei ole syönyt puoleentoista päivään. Kylläpä hänelle nyt ilo nousee. Jumala on totisesti armollinen!
Näitä sanellen koetteli hän yhtämittaa toisella kädellään, pysyivätkö perunat paikoillaan ja piteli toisella kädellään kiinni laudanpalasiaan. Hänen sylissään oli suuria aarteita. Hetken perästä hänen taas piti nostaa kiitolliset kasvonsa taivasta kohti ja puhjeta puhumaan:
— Minä jo ajattelin: nyt minä varastan! Mutta perunatpa putosivat rattailta varastamattakin. Olemme nähneet nälkää, mutta nyt me syömme! Jumala on armollinen! Kyllä Marysia nyt paikalla karkaa ylös olkikuvoltaan, kun kuulee että minä tuon potaattia!
Marysia ei ollut liikahtanut paikaltaan isänsä poissaollessa. Kun isä aamuisin toi kotiin puita, niin hän kyllä oli tehnyt tulta pesään, noutanut vettä ja syönyt mitä kotona oli, mutta sitte hän tuntikausia oli istunut pesän ääressä ja tuijottanut tuleen. Oli hänkin aikoinaan koettanut hankkia työtä. Hän oli jo päässyt erääseen Boardinghouseen pesemään patoja ja pyykkiä, mutta kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin ja sentähden huonosti teki tehtävänsä, niin hänet pantiin pois parin päivän perästä. Senjälkeen ei hän enään ollut etsinyt eikä löytänytkään työpaikkaa. Päiväkausia hän istui huoneessa, sillä häntä pelotti mennä kadulle. Siellä ahdistelivat irlantilaiset ja juopuneet merimiehet. Työttömyys teki hänet vieläkin onnettomammaksi. Suru ja ikävä kulutti häntä kuin ruoste rautaa, hän kärsi vielä enemmän kuin Wawrzon. Molemmat he olivat nähneet nälkää ja hätää, molemmat tiesivät ettei heille löydy pelastusta eikä toivoa, molempia kalvoi kamala koti-ikävä, mutta tämän kaiken lisäksi oli tytön rinnassa vielä haikea ikävä Jaskoa, tallirenkiä ajatellessa. Olihan hän kihlatessaan hänet sanonut: "minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin asti", mutta tyttö oli lähtenyt maailmalle päästäkseen hienoksi neidiksi ja nyt oli käynyt ihan toisin!
Jasko on renkinä kartanossa ja saa periä isältään talon — Marysia on köyhä ja nälkäinen kuin rotta Lipincen kirkossa. Tuleeko hän hänen luokseen? ja jos tulee, niin painaako rinnalleen, kuiskaako: "oma kultaseni!" tai työntääkö luotaan sanoilla: "mene tiehesi, kerjäläistyttö!"
Sillä muita myötäjäisiä ei hänellä nyt ole kuin rääsyjä. Lipincen koiratkin haukkuisivat häntä ja kuitenkin hänen sielunsa ikävöi sinne, ikävöi niin palavasti, että soisi pääskysenä voivansa lentää vesien poikki, saadakseen siellä edes kuolla! Sillä siellähän on Jasko. Vieläkö hän muistaa tyttöään vai joko on unohtanut — sitä ei tiedä. Sen vaan tietää, että Jasko on rakkain kaikesta maailmassa. Vain hänen luonaan on rauhaa ja iloa ja onnea.
Kun pesässä paloi valkea eikä nälkä kalvanut kuten tänään, niin loimuavat liekit pihistessään, paukkuessaan ja hyppiessään veivät tytön ajatukset Lipinceen. Hän muisteli kuinka hän ennen muitten tyttöjen kanssa oli istunut rukin ääressä. Äkkiä oli Jasko pistänyt päänsä sisään ovesta ja virkkanut: "Marysia, lähdetäänpäs pappilaan, minä rakastan sinua!" "Oletkos vaiti, senkin hurjapää!" oli Marysia vastannut, mutta hänen mielensä oli käynyt lämpimäksi ja iloiseksi. Sellaista se oli ollut tansseissakin, kun Jasko väkisin oli vetänyt hänet nurkasta keskilattialle. Silloinkin hän oli peittänyt kasvot käsillään ja kuiskannut: "mene tiehesi, minua hävettää!" mutta sydän oli sykkinyt ilosta ja riemusta. Näitä ajatellessa loimottavien liekkien ääressä, olivat kyynelet aina virtana valuneet alas hänen poskiaan. Nyt ei ollut tulta pesässä eikä silmissä kyyneliä, sillä hän oli itkenyt loppuun kaikki kyynelensä. Välistä tuntui hänestä siltä kuin ne olisivatkin painuneet rintaan ja ahdistavat siellä. Hän oli väsyksissä, oli lamassa, hän ei jaksanut edes ajatellakaan; mutta hän kärsi nöyrästi ja valittamatta, tuijottaen eteensä suurilla silmillään kuin lintu, jota kidutetaan.