Keskellä tätä kurjuutta tapaamme vanhat tuttavamme Wawrzon Toporekin ja hänen tyttärensä Marysian. Kultaiset unelmat maatilojen omistamisesta olivat olleet paljaita unelmia. Todellisuus antoi heille ahtaan, puoleksi maahan vajonneen mökin, jossa oli yksi ainoa ikkuna ilman ruutuja. Pitkin seiniä valui kosteus likaisina, ruosteenkarvaisina virtoina; seinustalla seisoi rikkinäinen, ruostunut rautakamiini sekä kolmijalkainen pöytä; nurkassa oli olkikupo vuoteena.
Siinä kaikki. Vanha Wawrzon on polvillaan kamiinin ääressä: hän koettaa etsiä, eikö sammuneeseen tuhkaan sentään olisi jäänyt joku peruna. Tätä turhaa etsintää hän muuten jo on jatkanut toista päivää. Marysia istuu olkikuvon päällä liikkumattomana, kädet kytkettyinä polvien ympäri, ja tuijottaa maahan. Tyttö on sairas ja surkastunut, entisen Marysian varjo vain. Hänen poskensa jotka ennen olivat punaiset, ovat nyt syvillä kuopilla, iho on käynyt kalpeaksi, sairaalloiseksi, kasvot ikäänkuin pienentyneet ja silmät tuijottavat suurina, tylsinä. Huono ilma, hätä ja puute ovat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Tähän asti ovat he eläneet perunoilla, mutta kahteen päivään ei ole ollut niitäkään. Nyt eivät he laisinkaan käsitä, mitä tehdä, miten elää. Kolmatta kuukautta he nyt ovat olleet työttöminä tässä luolassa, rahat ovat lopussa. Vanha Wawrzon kyllä on koettanut hankkia työtä, mutta eiväthän ihmiset ole edes ymmärtäneet, mitä hän on sanonut. Hän oli mennyt satamaan kantaakseen lastia ja hiiliä laivoihin, mutta siinä työssä olisi tarvittu käsikärryjä ja niitä hänellä ei ollut. Sitäpaitsi irlantilaiset paikalla karkasivat hänen kimppuunsa ja uhkasivat pistää silmät puhki. Kirves olalla oli hän suunnannut askelensa laivatokkaan, mutta sielläkin oli uhattu antaa selkään. Mikä työmies se on olevinaan, joka ei edes ymmärrä mitä hänelle sanotaan?! Minne hän vaan kätensä ojensi, minne kääntyi, mistä toivoi jotakin tapaavansa, niin siellä pilkattiin, potkittiin, lyötiin. Sentähden ei hän mistään saanut irti mitään, sentähden ei hän voinut äyriäkään ansaita. Murheen alla valkenivat hänen hiuksensa, toivo raukeni, rahat loppuivat, nälkä oli käsissä.
Kotimaassa, oman kansan keskuudessa olisi hän saanut kadottaa kaiken omaisuutensa, tauti olisi saanut runnella hänet, omat lapset karkoittaa mökiltä — eikä hänen olisi muuta tarvinnut kuin tarttua sauvaan, asettua tiehaaraan ristin juurelle tai jonkun kirkon ovelle veisaamaan: "oi Herra armollinen, mun kuule huutoni!" Ohikulkeva herra olisi silloin antanut kymmenpennisen. Hieno rouva olisi pistänyt lapsensa pieneen valkoiseen kätöseen rahaa ja lähettänyt rattailta viemään kerjäläisäijälle. Lapsi olisi tuonut ja katsellut suurilla, lempeillä silmillään. Talonpoika olisi antanut leipää ja hänen vaimonsa silavaa. Olisi tullut hyvin toimeen, olisi elänyt kuin taivaan lintu joka ei kylvä eikä kokoa riiheen. Siinä ristin alla seisoessa olisi yllä ollut Herran avattu syli ja sininen taivas, ympärillä viljavainiot. Maaseudun hiljaisuudessa olisi Herra Jumala kallistanut korvansa hänen äänelleen. Täällä suuressa kaupungissahan aina kävi niin hirveä jyry kuin suuressa myllyssä. Jokainen koetti täällä vaan päästä eteenpäin, jokainen katsoi vaan omaa etuaan. Lähimmäisen kohtalosta ei kukaan välittänyt. Täällä meni pää ihan pyörälle, käsistä katosi voima, silmät eivät jaksaneet käsittää kaikkea sitä, mitä niiden piti nähdä, ajatukset ajoivat toisiaan takaa. Kaikki täällä oli niin outoa, peloittavaa ja ahdistavaa. Jokaisen joka joutui tähän pyörteeseen kieppumaan, täytyi varmaan singahtaa kehän syrjiä vastaan ja särkyä savisen astian lailla.
Toisin oli ollut ennen! Rauhaisessa Lipincessä Wawrzon oli ollut isäntänä ja lautamiehenä, omistanut maatilkun, ihmisten kunnioituksen ja runsaan jokapäiväisen leivän. Sunnuntaisin hän, kynttilä kädessä, oli astunut alttarin eteen, Täällä hän oli ihmisten pilkkana, koirana vieraan pihamaalla, arkana, nälkääntyneenä, täynnä pelkoa ja vavistusta. Onnettomuuden ensi päivinä oli muisto monasti kuiskannut hänen korvaansa: "Lipincessä oli parempi olla." "Miksi heitit Lipincen?" soimasi omatunto. Niin, miksi? Siksi että Jumala oli heittänyt hänet. Olisihan hän kärsivällisesti kantanut ristiään, jos hän vaan olisi tietänyt, että tämä ristin tie edes joskus loppuu. Mutta hän tiesi varsin hyvin, että kurjuus päivä päivältä kasvaa, että uuden aamun aurinko aina vaan näkee hänen ja hänen tyttärensä hädän entistä suurempana. Mitä tehdä? Kiertääkö valmiiksi nuora, lukea isämeitä ja hirttäytyä? Ukko ei pelkää kuolemaa, mutta mihin joutuisi tyttö? Näitä asioita miettiessä Wawrzon tunsi, että Jumala jo oli hänet heittänyt ja että järki pian hänet heittää. Hän ei löytänyt ainoaa valon välähdystä elämänsä pimeydestä eikä hän olisi suurinta kärsimystään osannut sanoin lausua.
Hänen suurin kärsimyksensä oli koti-ikävä, joka kalvoi yöt, päivät. Se oli vielä kamalampi sentähden, ettei hän tietänyt, mitä häneltä puuttui, mikä hänen talonpoikaista sydäntään repi ja raastoi. Häneltä puuttui kotikylän petäjikkö, vainiot, olkikattoiset töllit, herrat, talonpojat, papit — sanalla sanoen kaikki se, mitä syntymäseudun taivaan alle mahtui, mihin hänen sydämensä oli kasvanut kiinni ja mistä ei sitä saatu irroitetuksi ilman verenvuodatusta. Mies tunsi, että häntä täällä ikäänkuin painaa maahan. Tuontuostakin valtasi hänet hurja halu tarttua hiuksiinsa ja lyödä päänsä seinään, tai viskauta maahan, ulvoa kuin koira kahleissaan ja huutaa apua. Ketä hän olisi huutanut avukseen? .. Sitä ei hän itsekään tietänyt. Hän kyyristyy tuon tuntemattoman painon alle, hän lyyhistyy maahan asti, mutta hänen ympärillään kohisee jättiläiskaupunki kohisemistaan. Hän huutaa ja rukoilee avukseen Jeesusta, mutta eihän täällä ole edes ristiä eikä kukaan hänelle vastaa, kaupunki vaan kohisee kohinataan. Olkivuoteella istuu tyttö, silmät tähdättyinä maahan, nälkäisenä, ääneti kärsien. Oli se kummallista! He istuivat tytön kanssa kahden, mutta monasti he eivät päiväkausiin vaihtaneet ainoaakaan sanaa. He elivät kuin vihamiehet. Pahalta ja raskaalta se elämä tuntui, mutta mistä he oikeastaan olisivat voineet puhua? Ei ole hyvä kajota kirvelevään haavaan. Tai olisiko heidän pitänyt keskustella siitä, ettei ole rahaa kukkarossa, ei perunoita pesässä eikä heidän elämässään minkäänlaisia toiveita.
Kukaan ei rientänyt heidän avukseen. Onhan New-Yorkissa hyvin paljon puolalaisia, mutta kukaan jolla on vähänkin varoja, ei asu Chattam-squaren tienoilla. Viikon päivät oltuaan New-Yorkissa he tosin tutustuivat kahteen puolalaiseen perheeseen — toinen oli Schlesiasta, toinen Posenista — mutta nekin olivat jo nälkään kuolemaisillaan. Schlesialaisilta oli jo kuollut kaksi lasta, kolmas oli hyvin kipeänä, mutta siitä huolimatta täytyi sen vanhempiensa kanssa viettää yöt erään siltakaaren alla. Koko perhe eli sillä mitä kadulta löysi. Myöhemmin he pääsivät sairashuoneeseen ja katosivat teille tuntemattomille. Toisen perheen kävi yhtä huonosti, vieläpä huonommin, sillä isä joi. Marysia auttoi vaimoa niin kauvan kuin jaksoi, nyt oli hän itse avun tarpeessa.
Wawrzon ja Marysia olisivat voineet lähteä puolalaiselle kirkolle Hobokeniin. Pappi olisi tietysti silloin puhunut maamiehilleen heidän hädästään, mutta eiväthän he tietäneet, että oli olemassa puolalainen kirkko ja puolalainen pappi; eiväthän he voineet puhua kenenkään kanssa eivätkä kysyä keneltäkään. Sentähden tuntui heistä aina kun heidän piti luopua sentinrahasta siltä kuin he olisivat astuneet uuden askelen alas portaita, jotka johtivat kurjuuden kuiluun.
Tällä hetkellä istui Wawrzon kamiinin ääressä, Marysia olkivuoteella. Tunnit kulkivat tasaista kulkuaan. Mökissä alkoi hämärtää, vaikka vasta oli puolenpäivän aika, sillä vedestä nousi paksua, raakaa sumua, kuten keväällä tavallisesti. Ulkona oli jo lämmin, mutta huoneessa pani vilu heidät värisemään. Vihdoin Wawrzon lakkasi toivomasta että löytäisi jotakin tuhasta.
— Marysia, huudahti hän, — minä en enään kestä tätä etkä sinä liioin: lähdenpä tästä rantaan katsomaan, eikö vedestä löytyisi puita, niin että edes saisimme lämmittää. Ehkä löytäisin syömistäkin.
Tyttö ei vastannut mitään ja isä läksi. Hän tunsi jo tien satamaan ja osasi vedestä onkia laudanpätkiä, joita laineet heittivät rannalle. Sitä keinoa käyttävät kaikki joilla ei ole varaa ostaa hiiliä. Usein tyrkkivät toverit hänet pois näiltä kalavesiltä, mutta usein sai hän olla rauhassakin. Joskus sattui löytämään syötävää, kaikellaisia mädäntyneitä vihannesjätteitä, joita oli heitetty laivoista. Monasti kun ukko siten tepasteli sumussa etsiskelemässä eikö taas löytäisi jotakin, niin tapahtui, että hän hetkeksi unohti kurjuutensa ja kalvavan ikävänsä. Vihdoin hän nytkin saapui rantaan. Oli päivällisaika eikä paikalla ollut kuin pieniä poikia. Tosin he heti rupesivat viskelemään lokaa ja näkinkengänkuoria hänen päälleen, mutta ei hän niitä pelästynyt. Laudanpätkiä oli tänään runsaasti, toisia laineet ajoivat rantaan, toisia ulapalle päin. Pian sai Wawrzon kerätyksi tarpeekseen.