Valtameren mahtavilla aalloilla kiikkui saksalainen laiva "Blücher", matkalla Hampurista New-Yorkiin.
Neljä päivää se jo oli ollut merellä, kaksi päivää sitte oli purjehdittu Irlannin vihriäin rantain sivu ja päästy aukealle ulapalle. Kannelta näkyi silmänkantamiin asti vihriähtävää, lyyjynkarvaista tasankoa, johon laineet kyntivät syviä vakoja. Raskaasti tuo tasanko liikkui, siellä täällä kiehauttaen vaahtoa, etäisyydessä pimetäkseen ja sulautuakseen taivaanrantaan, jota peitti valkeat pilvet.
Tuontuostakin heijastui pilvien loisto veteenkin ja niiden helmenvärisessä hohteessa erottautui selvästi laivan musta runko. Kokka länttä kohti kääntyneenä, kapusi se työläästi ylös aallon harjaa ja syöksyi sitte syvyyteen, ikäänkuin ainiaaksi hukkuakseen. Se vuorotellen katosi näkyvistä, vuorotellen pujahti esiin aalloista ja heilahti silloin ihan pystyyn, jotta pohja näkyi, mutta yhä kulkien eteenpäin. Aallot sousivat sitä vastaan ja se sousi aaltoja vastaan ja halkasi ne rinnallaan. Perässä kiemuroi jättiläiskäärmeenä valkea, vaahtoisen veden muodostama tie ja kalalokit seurasivat ilmassa, kierrellen, kaarrellen ja vikisten.
Kävi raikas tuuli; laiva kulki puolella höyryllä, mutta nosti sensijaan purjeet. Ilma näytti kaunistumistaan kaunistuvan. Paikotellen saattoi repaleisten pilvien lomitse nähdä taivaan sineä, jonka muodot vaihtelemistaan vaihtelivat. Aina siitä asti kun "Blücher" läksi Hampurin satamasta, oli ilma ollut tuulinen, mutta myrskytön; tuuli puhalsi lännestä ja tyyntyi tuontuostakin kokonaan: silloin lisahtivat purjeet hervottomiksi, mutta pullistuivat seuraavassa hetkessä pyöreiksi kuin joutsenen rinta. Merimiehet, puettuina ruumiinmukaisiin villaröijyihin, vetivät mastopuun nuoria, huusivat haikeasti "ho—ho—oo!", kumartuivat, ja ojensivat vartalonsa suoraksi laulun tahdin mukaan. Heidän huutoonsa sekaantui pillien kimakka vihellys ja koneen kuumeentapainen läähätys. Savupiippu puuskutti milloin paksuja mustia pilviä, milloin keveitä kiemuroita.
Matkustajat olivat nousseet kannelle nauttimaan kaunista ilmaa. Laivan perästä näkyi ensiluokan matkustajien mustat päällystakit ja hatut, etukannella vilisi siirtolaisten kirjava joukko. He olivat nousseet sinne syvästä ruumastaan. Muutamat istuivat penkeillä, imeskellen piippunysiään, toiset olivat pitkänään, toiset taas seisoivat nojaten kaidepuihin ja tuijottivat alas veteen.
Siellä oli muutamia naisiakin, lapsi sylissä ja läkkikuppi vyöllä. Pari nuorta miestä käveli pitkin kantta päästä päähän, vaivoin pysytellen tasapainossa ja joka hetki horjahdellen; he vetelivät laulua: "Wo ist des Deutschen Vaterland?" ja lienevät ajatelleet, etteivät ikinä enään näe tuota "Vaterlandia", mutta eivät siltä olleet ensinkään suruissaan. Murheellisimman näköisiltä koko tässä joukossa näytti muuan vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka kaiken aikaa pysyttelivät erossa muista. He eivät ymmärtäneet saksaa ja senkintähden heistä tuntui yksinäiseltä keskellä muukalaisia. Keitä he olivat? — jo ensi silmäykseltä saattoi nähdä, että he olivat puolalaista maalaisväkeä.
Talonpojan nimi oli Wawrzon (lue: Vavshon) Toporek ja tyttö, Marysia (lue: Mariisia), oli hänen tyttärensä. He matkustivat Amerikkaan ja nyt vasta he ensi kertaa olivat uskaltaneet nousta kannelle. Taudin kalvamilla kasvoilla kuvastui sekä kauhu että kummastus. Pelästynein silmin katselivat he matkakumppaneja, merimiehiä, laivaa, savupiippua, joka mahtavasti puuskutti, ja uhkaavia vesivalleja, jotka viskasivat harjojensa vaahtoa aina laivan laitaan asti. He eivät puhutelleet edes toisiaan, sillä he eivät uskaltaneet. Toisella kädellään pysytteli Wawrzon kiinni kaidepuussa, toisella piteli hän nelikulmaista lakkiaan, jottei tuuli sitä veisi. Marysia turvautui isäänsä ja aina kun laiva keikahti, painui hän likemmä häntä ja huudahti pelästyksestä. Hetkisen perästä katkasi vanhus hiljaisuuden.
— Marysia!
— Jaa mitä?
— Näetkös?