— Näen kyllä.
— Entä ihmetteletkös?
— Ihmettelen kyllä.
Mutta hän pelkäsi paljon enemmän kuin ihmetteli ja sama tunne liikkui oikeastaan Toporekinkin mielessä. Onneksi alenivat aallot, tuuli tyyntyi ja aurinko pujahti esiin pilvistä. Kun he nyt saivat nähdä "armaan auringon", niin tuli heidän helpompi olla ja he jäivät itsekseen miettimään, että "se se vaan on ihan samallainen kuin Lipincessäkin" (lue: Lipintse). Kaikki oli heille uutta ja outoa, ainoastaan tuo loistava, hehkuva auringon kehä tuntui vanhalta ystävältä ja suojelijalta.
Sillaikaa oli meri siloamistaan silinnyt ja hetkisen perästä lerpahtivat purjeet kokoon. Silloin kajahti korkealta sillalta kapteenin vihellys ja merimiehet karkasivat ottamaan alas purjeita. Kun Toporek ja Marysia näkivät nuo miehet ikäänkuin ripustettuina ilmaan, alla ammottava syvyys, niin valtasi heidät uusi hämmästys.
— Ei ne meidän pojat tuohon pystyisi! huudahti vanhus.
— No aina se Jasko siihen pystyisi mihin saksalaisetkin! vastasi
Marysia.
— Mikä Jasko? — Sobköwin Jaskoako tarkoitat?
— Mitä minä Sobkówista. Smolakista tietysti puhun, tallirengistä.
— Onhan se reima poika, mutta heitä sinä hänet mielestäsi. Ei hän sovi sinulle etkä sinä hänelle. Sinusta tulee nyt hieno neiti, mutta hän pysyy tallirenkinä koko ikänsä.