— Onhan hänellä maatilkku.
— On, on, mutta Lipincessä.
Marysia ei enään puhunut mitään, mietti vaan itsekseen, että mikä on sallittu, se on sallittu, ja huokasi raskaasti. Purjeet olivat nyt alhaalla ja propelli alkoi pitää sellaista elämää, että koko laiva tärisi sen tönäyksistä. Keikunta lakkasi melkein kokonaan. Etäisyydessä näytti vesi jo aivan tyyneltä ja siniseltä. Kannelle ilmestyi yhä uusia ihmisolentoja: työkansaa, saksalaisia talonpoikia, seikkailijoita rannikkokaupungeista, jotka retkeilivät Amerikkaan etsimään onnea eikä työtä. Kannella vallitsi suuri ahtaus. Jotteivät olisi tiellä, istuutuivat Wawrzon ja Marysia laivan äärimmäiseen päähän, köysitukon päälle.
— Isä, kauvankos me vielä matkustetaan näin vettä myöten? kysyi
Marysia.
— Mistä minä tiedän. Keltäs täällä sitte kysyy, eihän täällä kukaan ymmärrä katolilaisen puhetta.
— Mutta miten me sitte puhutaan Amerikassa?
— Etkös tiedä, että siellä on summa meidän kansaamme.
— Isä kulta!
— Mitä?
— Kyllähän täällä on paljon näkemistä, mutta Lipincessä oli sentään parempi.