— Älä sinä puhu turhia.
Hetkisen kuluttua Wawrzon kuitenkin virkkoi, ikäänkuin itsekseen:
— Tapahtukoon Jumalan tahto!
Tytön silmiin nousi kyyneleitä ja molempien ajatukset lensivät Lipinceen. Wawrzon Toporek mietti sitä, että miksi hän oikeastaan nyt menee Amerikkaan ja kuinka hän rupesikaan sitä matkaa puuhaamaan. Niin, kuinka? Kesällä, puoli vuotta sitte oli hänen lehmänsä saatu kiinni toisen apilaspellosta. Isäntä, joka sen otti, vaati kolme ruplaa vahingonkorvausta. Wawrzon ei tahtonut antaa. He menivät käräjiin ja juttu venyi venymistään. Isäntä ei enään tyytynyt vahingonkorvaukseen, vaan vaati maksua lehmän hoidosta ja maksu kasvoi päivä päivältä. Wawrzon oli itsepintainen, sillä hän sääli rahojaan. Käräjäkustannuksissakin oli yllin kyllin kärsimistä ja juttu venyi venymistään, kustannukset nousivat nousemistaan. Vihdoin tuli päätös: Wawrzon oli hävinnyt. Nyt meni lehmästä Jumala ties miten paljon; koska ei hän voinut maksaa, niin vietiin hänen hevosensa. Hän itse tuomittiin uppiniskaisuudesta vankeuteen. Toporek kierteli kuin käärme. Elonkorjuu oli ovella, sekä käsivarret että hevonen tarpeen työssä. Häneltä myöhästyi viljan ajo ja sitte rupesi satamaan; jyvät itivät lyhteissä. Tuon mokoman apilasaterian tähden hän nyt menettää koko pienen omaisuutensa; paljon rahaa hän jo on kadottanut, osan työaseistaan ja koko vuodentulonsa — elonkorjuun ajasta alkaen saa sekä hän että tyttö ruveta kalvamaan kynsiään tai lähteä kerjuulle.
Koska hän tähän saakka oli elänyt varakkaan talonpojan onnellista elämää, valtasi hänet nyt kauhea epätoivo ja hän rupesi juomaan. Kapakassa tutustui hän saksalaiseen, joka kierteli kylällä muka pellavia ostamassa, mutta jonka päätarkoituksena oli houkutella ihmisiä merten taa. Saksalainen kertoi hänelle ihmeitä ja kummia Amerikasta. Maata hän lupasi ilmaseksi enemmän kuin koko Lipincessä löytyi — lisäksi vielä metsää ja niittyä. Vallan vesi herahti talonpojan suuhun. Hän sekä uskoi että epäili. Mutta juutalainen maanvuokraaja vakuutti saksalaisen sanat tosiksi ja sanoi, että hallitus siellä antaa jokaiselle maata niin paljon kuin kukin vaan jaksaa viljellä. Juutalainen oli sen kuullut vävypojaltaan. Saksalainen taas liikutteli käsissään sellaisia rahaläjiä, etteivät edes tilalliset, saatikka sitte köyhempi kansa ikinä olleet sellaisia nähneet. Houkuttelivat miestä, kunnes saivat satimeen. Miksi hän oikeastaan jäisi tänne? Se yksi vahinko oli tuottanut hänelle sellaisen tappion, että hän niillä varoilla olisi voinut pitää vaikka rengin. Pitikö hänen antaa kaiken mennä männikköön? Tai tarttuako sauvaan ja asettua kirkonovelle muitten kerjäläisten kanssa veisaamaan virsiä? Ei se kelpaa! mietti hän ja paiskasi saksalaisen kanssa kättä kauppojen vahvistukseksi. Mikonpäiväksi oli hän saanut tavaransa myydyiksi, otti sitte tyttären matkaansa ja nyt he molemmat seilasivat Amerikkaan.
Mutta ei se matka käynytkään niin hyvästi kuin hän oli toivonut. Hampurissa ottivat heiltä paljon rahaa ja laivalla sulloivat heidät kannen alle kaikellaisten ihmisten kanssa. Laivan keikunta ja meren äärettömyys pelotti heitä. Kukaan ei ymmärtänyt heidän puhettaan eivätkä he kenenkään puhetta. Heitä viskeltiin eteenpäin kuin mitäkin elottomia kappaleita, heitä potkittiin kuin kiviä, jotka sattuvat tielle, saksalaiset matkatoverit pilkkasivat heitä. Päivällisaikaan, kun kaikki ruokakuppineen tunkeutuivat kokin ympärille, joka jakoi päivällisannokset, tuupattiin heidät viimeiseen päähän, joten he monasti olivat nälkään nääntymäisillään. Täällä laivalla tuntui olo kurjalta, vieraalta, hyljätyltä. Ainoana turvana oli Jumala. Tytön edessä koetti isä näyttää rohkealta, työnsi lakin toiselle korvalle, kehoitti Marysiaa ihmettelemään ja ihmetteli itsekin kaikkea, mutta itse asiassa oli häneltä kaikki luottamus kadonnut. Välistä valtasi hänet pelko, että jos nuo "pakanat" — kuten hän nimitti matkakumppanejaan — viskaavatkin hänet ja tytön veteen, tai käskevät heitä kääntymään toiseen uskoon, tai panevat allekirjoittamaan jotakin paperia — ehkäpä lupaamaan sielunsa paholaiselle!
Jo itse laivakin, joka yötä päivää kulki eteenpäin, mitaten meren äärettömyyttä, ähkien, puhkuen, pannen vedet vaahtoamaan, läähättäen kuin hirviö ja yöllä raahaten perässään hehkuvaa kipunapyrstöä, tuntui yksinkertaisen talonpojan mielestä salaperäiseltä pahan hengen voimalta. Lapsellinen pelko painoi hänen sydäntään, vaikkei hän tunnustanut sitä tyttärelleen. Ja mitä tuo kotipesästään karannut puolalainen talonpoika oikeastaan muuta olikaan kuin turvaton lapsi, jolla ei ole muuta suojelijaa kuin Jumala! Kaikki se mitä hän näki ja mikä häntä ympäröi ei saattanut mahtua hänen päähänsä. Oliko siis kumma, että epätietoisuuden ja huolten taakka taivutti hänen niskaansa, hänen siinä istuessaan köysitukon päällä! Meren kohina soi hänen korvissaan ja hän oli kuulevinaan sen kertoilevan sanaa: "Lipince! Lipince!" Välistä taas tuuli vingahti kuin kotikylän paimenpilli. Aurinko oli sanovinaan: "mitä kuuluu, Wawrzon kulta? Minä kävin Lipincessä", mutta propelli pani veden kohisemaan entistä kiivaammin ja savupiippu puuskutti entistä pahemmin. Ne tuntuivat olevan pahoja henkiä, jotka ajoivat häntä yhä kauvemmaksi Lipincestä.
Sillaikaa liikkui Marysian mielessä muita muistelmia ja ajatuksia; ne kohoilivat siellä levottomasti kuten vaahtopäät aallot tai kalalokit laivan perässä. Hän muisteli syksyisiä päiviä Lipincessä ennen lähtöä, kun hän iltamyöhällä juoksi vinttikaivolle ammentamaan vettä. Illan ensi tähdet tuikkivat jo taivaalla ja nostaessaan vinttiä hän lauleli: "Jasko hevosta juottaa — Kaisa vettä ammentaa" ja hänen mielensä kävi niin haikeaksi kuin pääskysen, joka nostaa siipensä muuttoretkelle ja vielä siinä virittää surunvoittoisan sävelensä… Samassa kajahti synkeästä hongikosta pitkä huuto — Smolakin Jasko, tallirenki, ilmoitti sillä lailla, että hän on nähnyt vintin liikkuvan ja että hän pian saapuu puurolle. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin hän saapui, hyppäsi hevosen selästä ja ravisti pellavankarvaista pörröänsä. Mutta ne sanat, mitkä hän lausui, ne jäivät tytön mieleen ihanana sävelenä. Hän sulki silmänsä ja oli taasen kuulevinaan Smolakin värisevällä äänellä kuiskaavan korvaansa:
— Jos isäsi todella pysyy päätöksessään, niin minäkin annan pestirahan takaisin hoviin, myyn mökin ja maatilkun ja lähden mukaan… Marysia kultaseni, puheli poika, — missä sinä olet, sinne tahdon minäkin kurkena läpi ilman viilettää, sotkana halki vesien soutaa, kultasormuksena poikki teiden pyöriä — kunnes sinut löydän, sinä ainokaiseni! Luuletko minulla olevan elämää ilman sinua? Kunne sinä kuljet, sinne tahdon minäkin kulkea, saman kohtalon, joka sinua kohtaa tahdon minäkin kokea, sinun kanssasi elää, sinun kanssasi kuolla. Tämän kaivon partaalla olen sinut kihlannut ja hyljätköön minut Jumala, jos ikinä hylkään sinut, Marysiani, ainokaiseni.
Näitä sanoja muistellessa oli Marysia näkevinään kaivon ja suuren, punertavan kuunpuoliskon hongikon laidassa ja Jaskon ilmielävänä. Nämä muistelmat tuottivat hänelle suurta lohtua ja helpotusta. Jasko oli niin itsepintainen poika, että kun hän kerran jotakin päätti, niin kyllä hän sen täytäntöönkin pani. Voi, kunhan hän vaan nytkin olisi täällä ja he yhdessä kuuntelisivat meren pauhinaa! Silloin olisi hauska ja hyvä olla, sillä Jasko ei koskaan pelkää, vaan tietää neuvoa kaikissa asianhaaroissa. Mitähän hän nyt toimiikaan siellä Lipincessä? Siellä on jo varmaan langennut ensi lumi. Ehkä hän on lähtenyt metsälle, kirves olalla, tai ehkä hän puuhailee hevosten kanssa. Ovatko ehkä kartanosta lähettäneet hänet reellä jonnekin? Tai missä hän onkaan nyt, oma kulta? Tytön silmien eteen nousi koko Lipince, hän näki ihan selvästi: tien, johon lumi oli jäätynyt kiinni, iltaruskon, joka punersi tummien, lehdettömien puunoksien lomitse, varisparven, joka rääkkyen lensi metsästä kylää kohti, savun nousemassa piipuista ilmaan, vintin jäässä kaivonkannella ja etempänä metsän, joka välkkyi kuurassa ja punertavassa ruskossa.