Ja voi häntä, missä hän itse nyt oli, minne isän tahto hänet oli johdattanut! Ympärillä, niin kauvas kuin silmä ylettyi, oli vettä ja taas vaan vettä, vihriähtäviä, vaahtopäitä vakoja, mutta veden määräämättömillä aukeilla läikkymässä laiva, avuttomana kuin eksynyt lintu: yllä taivas, alla aaltojen erämaa, suuri pauhina, vesien voihkina, tuulen vihellys — ja vastassa, laivan kokan edessä joko luvattu maa tai maailman ääri.
Jasko raukka, vieläkö tyttösi tapaat, lennätkö kurkena ilmojen halki, soudatko sotkana vesien läpi, ajatteletko häntä Lipincessä?
Hitaasti laskeusi aurinko länttä kohti ja tipahti valtamereen. Läikkyville laineille syntyi leveä valovyö, värähtelemään kullankarvaisena, muuttelemaan muotoa, kimmeltelemään, palamaan, liekehtimään ja vihdoin häviämään jonnekin kaukaisuuteen. Kulkemassa tuota tulista tietä myöten, näytti laiva tahtovan ajaa takaa pakenevaa aurinkoa. Savu, joka tuprusi piipusta, kävi punaiseksi, purjeet ja kosteat köydet ruusunkarvaisiksi. Merimiehet rupesivat laulamaan. Auringon kehä suureni suurenemistaan ja aleni yhä likemmä taivaan rantaa. Vihdoin näkyi aaltojen päällitse vain puolikas kiekkoa, sitte vain säteitä ja viimein oli koko länsi ainoana suurena ruskona, jonka loimuilta ei saattanut tietää, missä loppui aaltojen loisto ja alkoi taivas, ilma ja valoon upotettu vesi, joka vähitellen sammui. Valtameri kohisi suurta, lempeää kohinaa, ikäänkuin iltarukousta hymisten.
Tuollaisina hetkinä ihmissielu nousee ikäänkuin siivillä. Muistot täyttävät mielesi valtavampina kuin koskaan ennen, ne joita rakastat, rakastat tulisemmin kuin milloinkaan ja kaivattujesi luo kiitää henkesi vastustamattomalla voimalla. Sekä Wawrzon että Marysia tunsivat, että vaikka tuuli heitä nyt kiidättää kuin kuivaneita lehtiä, niin heidän juurensa eivät ole siellä päin, minne he nyt rientävät, vaan siellä, josta he lähtivät: puolalaisessa maaperässä, joka aaltoilee ainoana viljavana vainiona, metsien ympäröimänä, siellä täällä olkikattoisia majoja ja kultakukkaisia niittyjä, joitten päilyvissä lammikoissa hanhet uiskentelevat. Siellä on keto kirjavanaan haikaroita, pääskysiä ilma täynnä, tienvierillä ristejä, lehmuslehdoissa valkeita kartanoita. Siellä laskee talonpoika kulmikkaan lakin jalkainsa juureen ja tervehtii sanoilla "ylistetty olkoon Jeesus Kristus" — ja hänelle vastataan: "iankaikkisesta iankaikkiseen". Oi Puola, sinä siunattu, sinä siveä, suloisin äiti, rakkaampi olet sinä kaikkea maan päällä!
Tunteet, jommoisia eivät ikinä olleet tunteneet, liikkuivat tällä hetkellä Wawrzonin ja Marysian talonpoikaisissa sydämissä. Ukko paljasti päänsä ja lännen loimu lankesi hänen harmaille hapsilleen. Hänen ajatuksensa olivat ankarassa työssä, sillä raukka ei tietänyt, miten hän Marysialle saisi sanotuksi sanottavansa.
— Marysia, virkkoi hän vihdoin, — minusta tuntuu siltä kuin meiltä olisi jäänyt jotakin sinne merten taa.
— Rakkaus jäi, elämä jäi, vastasi hiljaa tyttö, nostaen silmänsä ikäänkuin rukoillakseen.
Jo alkoi pimeys langeta maille ja matkustajat katosivat kannen alle. Kuitenkin vallitsi laivalla harvinaisen vilkas liike. Ei seuraa kaunista auringonlaskua aina tyyni yö. Sentähden vinkuivat päällysmiesten pillit lakkaamatta ja merimiehet hilasivat touveja. Tuskin oli lännen viimeinen hohde sammunut mereen, kun vedestä alkoi nousta sumua. Tähdet syttyivät taivaalle, mutta hävisivät samassa. Sumu paksuni paksunemistaan, peitti sekä taivaan että ilmanrannan ja laivan läpitunkemattomaan vaippaan. Ainoastaan savupiipun ja suuren keskimaston saattoi vielä erottaa. Merimiehet näyttivät kaukaisilta varjoilta. Tuntia myöhemmin oli kaikki valkoisen sumun peitossa, yksin lyhtykin, joka oli köytetty maston huippuun ja kipinät, jotka tuprusivat savupiipusta.
Laiva ei heilunut vähääkään. Sumu näytti kahlehtineen aallon painonsa alle.
Yö joutui äänetönnä, umpisokeana. Äkkiä alkoi taivaanrannan äärimmäisiltä kulmilta erottautua kummallista kohinaa. Se oli kuin läähätys jättiläisolennon rinnasta, joka likenemistään likenee. Ajottain tuntui siltä kuin yksi ainoa ääni olisi huutanut pimeydestä, sitte kaikui taas kuin kokonainen kuoro kaukaisia, sanomattoman suruisia ja valittavia ääniä olisi nyyhkyttänyt. Pimeyden ja äärettömyyden halki kumisivat nämä äänet laivalle.