Niitä kuunnellessa on merimiesten tapana sanoa, että myrsky kutsuu tuulia hornan kuilusta.
Äänet kävivät yhä selvemmiksi. Kapteeni, puettuna gummiseen viittaan ja päähineeseen seisoi ylhäällä komentosillalla. Upseeri meni tavalliselle paikalleen valaistun kompassin ääreen. Kannella ei enään ollut ainoaakaan matkustajaa. Wawrzon ja Marysiakin olivat kadonneet kannen alle yhteiseen ruumaan. Siellä oli aivan hiljaista. Lamput, kiinnitettyinä matalaan lakeen, paloivat kituen. Niiden valossa saattoi nähdä siirtolaisjoukon, istumassa vuoteittensa ääressä pitkin seiniä. Ruuma oli iso, mutta synkkä kuten kolmannen luokan tilat tavallisesti. Katto suli miltei yhteen laivan seinien kanssa, sentähden vuoteet, jotka kulkivat pitkin sivuja, väliseinällä erotettuina toisistaan, enemmän muistuttivat pimeitä onkaloja kuin makuusijoja. Koko ruuma muistutti ääretöntä olutkellaria. Ilma siellä oli kostea, paksunaan tervatun palttinan, touvien, meriruohon ja homeen hajua. Kuinka kaukana sieltä olikaan ensi luokan salonkien loisto! Parin viikon matka tuollaisissa onkaloissa myrkyttää keuhkot epäterveellisellä ilmalla, levittää kasvoille vetisen kalpeuden ja tuo monasti muassaan kerpukin. Wawrzon ja hänen tyttärensä olivat olleet matkalla vasta neljä päivää, mutta joka vaan oli nähnyt Marysian terveenä, punaposkisena talonpoikaistyttönä Lipincessä, se ei ikinä olisi tuntenut tätä meritaudin surkastamaa olentoa samaksi tytöksi. Vanha Wawrzonkin oli käynyt aivan vahankarvaiseksi, sillä ensi päivinä eivät he olleet nousseet kannelle laisinkaan. He olivat luulleet sitä luvattomaksi. Mistä he yleensä olisivat tietäneet, mikä oli luvallista, mikä luvatonta? He eivät uskaltaneet liikkua, pelkäsivät sitäpaitsi kamssujaan. Tällä kertaa eivät he yksin olleet vartioimassa kamppeitaan, vaan kaikki muutkin olivat paikalla, kukin omansa ääressä. Koko ruuma oli täynnä siirtolaisten myttyjä ja kääröjä. Ne eivät suinkaan koristaneet, päinvastoin tekivät ympäristönsä vieläkin surullisemmaksi. Makuu- ja pitovaatteita, ruokatavaroita, työkaluja, läkkiastioita — kaikkinaisia tavaroita oli heitetty huiskin haiskin suurempiin tai pienempiin läjiin, koko permanto täyteen. Niiden päällä istuivat nyt siirtolaiset, paraasta päästä saksalaisia. Toiset imeskentelivät tupakkamälliä, toiset polttivat piippua; savupilvet asettuivat matalan katon rajaan, muodostivat pitkiä ryhmiä ja kiertyivät lamppujen ympäri. Joku lapsi itki nurkassa, muuten oli tavanmukainen melu aivan vaiennut, sillä sumun läpitunkemattomuus oli täyttänyt kaikki mielet pelolla ja vavistuksella. Kokeneet siirtolaiset kyllä tiesivät, että ilmassa liikkui myrskyn enteet ja kaikki matkustajat olivat varmat siitä, että vaara, ehkäpä kuolema uhkaa. Ainoastaan Wawrzon ja Marysia eivät aavistaneet mitään, vaikka tosin aina kun joku ovea raotti, nuo kaukaiset, pahaa ennustavat äänet selvästi kuuluivat kannen alle.
He istuivat ruuman äärimmäisessä päässä, ahtaalla alalla, juuri kokan luona. Kiikunta tuntui sinne pahinten ja sentähden olivatkin matkatoverit työntäneet heidät sinne. Vanhus vahvisti itseänsä leipäpalasella, joka vielä oli jälellä kotikylän eväistä, tyttö, ikävystyneenä työttömyyteen palmikoitsi hiuksiaan yöksi.
Vähitellen sentään tämä yleinen hiljaisuus, jota vain lasten itku silloin tällöin häiritsi, rupesi hämmästyttämään heitä.
— Miksi nuo saksalaiset tänään istuvat niin hiljaa? kysäsi tyttö.
— Mistä minä tiedän, vastasi Wawrzon tavalliseen tapaansa. — Ehkä heillä on pyhä tai jokin muu…
Äkkiä tärähti pahasti, ikäänkuin laiva kauhistuksissaan olisi ruvennut vapisemaan. Läkkiastiat, asetettuina rinnan, helähtivät kolkosti, lamppujen liekit leimahtivat ja useat äänet kysyivät pelästyksissään:
— Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?
Vastausta ei tullut. Tärähdys, ensimmäistä hirveämpi, kohtasi nyt laivaa. Äkkiä hypähti sen kokka pystyyn, samassa sukeltaakseen veteen. Kolkosti loiskivat laineet pieniä, pyöreitä akkunoita vastaan laivan toisessa kyljessä.
— Nousee myrsky! kuiskasi Marysia hätääntyneenä.