Samassa alkoi laivan ympärillä humista niinkuin suuressa metsässä, jossa myrsky temmeltää. Vinkui ikäänkuin susilauma olisi ollut liikkeellä. Myrsky hyökkäsi laivan kimppuun, viskasi sen kyljelleen, käänsi sen ympäri, heitteli ilmaan ja pudotteli syvyyteen. Liitteet rupesivat narisemaan, läkkiastiat, tavarakääröt, kimssut ja kamssut lentelivät pitkin permantoa, kierrellen nurkasta toiseen. Ihmisiä kaatui maahan, höyhentyynyjä viskautui ilmaan, lampunlasit kilisivät surkeasti.
Kohinalla, rytinällä ja ulinalla valautui vesi laivankannen yli; haaksi vapisi, naiset huusivat, lapset itkivät, kuka kynnelle kykeni karkasi pelastamaan tavaroitaan ja halki tämän sekamelskan erottautui tuontuostakin komentopillien kimakka vihellys ja merimiesten raskaat, kiireiset askelet yläkannella.
— Oi Czenstochowan pyhä neitsyt! kuiskasi Marysia.
Laivan kokka, jossa isä ja tytär olivat, heilui vimmatusti. Vaikka he pitelivät kiinni vuoteittensa laidoista, niin he tuontuostakin viskautuivat seinää vastaan. Meren mylvinä kasvoi kasvamistaan ja laessa rytisi niin ankarasti, että minä hetkenä hyvänsä saattoi odottaa hirsien ja liitteiden ratkeavan.
— Pidä kiinni, Marysia! huusi Wawrzon, koettaen voittaa myrskyn äänen, mutta pian tukahutti kauhu äänen sekä häneltä että muilta. Lapset lakkasivat itkemästä, naiset huutamasta. Ainoastaan rinnat nousivat, laskivat kiivaasti ja kädet pitelivät koko voimallaan kiinni jostakin kiinteästä kappaleesta, johon olivat osuneet tarttumaan.
Myrskyn raivo yhä yltyi. Luonnon voimat olivat valloillaan, sumu paksuni ja sekaantui pimeyteen, pilvet ja vesi, ilma ja aaltojen vaahto — kaikki kuohui yhtenä ryöppynä. Laineet ampuivat laivaan tykin voimalla ja viskelivät sitä oikealle ja vasemmalle, pilvien korkeudesta aina meren pohjaan asti. Välistä aaltojen vaahtopäät harjat kiemurtelivat pitkin laivan pituutta. Hirveät vesimäärät kiehuivat ja kuohuivat.
Lamppujen valo ruumassa alkoi himmetä. Pimeni pimenemistään. Wawrzonista ja Marysiasta tuntui siltä kuin kuoleman varjot jo heitä ympäröisivät.
— Marysia! alkoi vanhus ja hänen äänensä katkesi vähäväliin, sillä hänen oli vaikea hengittää. — Lapseni, anna minulle anteeksi, että olen sinut turmioon syössyt. Viimeinen hetkemme lähestyy. Syntiset silmämme eivät enään tule maailmaa näkemään. Emme saa rippiä, emme viimeistä voitelusta, emme maassa maatua, vaan veden kautta meidät, onnettomat, viimeiselle tuomiolle viedään.
Hänen näin sanottuaan ymmärsi Marysia, ettei pelastusta enään ole.
Hänen päähänsä lensi kaikellaisia ajatuksia ja sydäntä kirveli.
— Jasko, Jasko, kultaseni! pääsi häneltä vaikeroiden, — kuuletko sanani siellä Lipincessä?