Tuska kouri hänen rintaansa ja hän purskahti ääneen itkemään. Ruumassa, jossa vallitsi haudan hiljaisuus, kuului hänen nyyhkytyksensä joka soppeen. "Hiljaa!" huusi joku jostakin nurkasta, mutta vaikeni samassa ikäänkuin olisi pelästynyt omaa ääntään. Äkkiä putosi lampunlasi maahan ja lamppu sammui. Huone tuli entistä pimeämmäksi. Ihmiset kerääntyivät samaan nurkkaan, saadakseen olla edes likellä toisiaan. Vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Vihdoin korotti Wawrzon äänensä:
— Kyrie Eleison!
— Kriste Eleison! vastasi Marysia nyyhkyttäen.
— Kriste, kuule meitä!
— Taivaallinen Isä, armahda meitä! He lukivat litaniaa.
Pimeässä ruumassa teki vanhuksen ääni ja tytön nyyhkyttäen lausutut vastaukset omituisen juhlallisen vaikutuksen. Muutamat siirtolaisista paljastivat päänsä. Vähitellen lakkasi tyttö itkemästä, äänet tyyntyivät ja kirkastuivat, myrskyn yhä säestäessä ympärillä.
Äkkiä päästivät ne, jotka seisoivat likinnä ruuman ovea, kamalan huudon. Aalto oli murtanut oven ja vyöryi sisään. Kohisten valautui vesi joka haaralle. Naiset kirkasivat ja pakenivat vuoteilleen. Kaikki olivat varmat siitä, että nyt tulee loppu.
Hetken perästä astui ruumaan upseeri, lyhty kädessä, läpimärkänä ja hiestyneenä. Hän lohdutti naisia selittämällä, että vesi vaan sattumalta oli päässyt tunkemaan tänne ja ettei tässä ole mitään hätää, kun laiva on aavalla merellä. Kului pari tuntia ja myrsky yhä vaan yltyi. Laiva rytisi, sukelsi nokka edellä syvyyteen, paneusi kyljelleen, mutta ei mennyt kumoon. Vähitellen rauhoittuivat ihmiset; toiset läksivät levolle. Taasen kului muutama tunti. Ristikkoikkunasta katossa alkoi pimeään ruumaan tunkeutua valonsäteitä. Valtamerelle oli koittanut uusi päivä, väritön, harmaa, surkea päivä, joka ikäänkuin pelästyneenä avasi silmänsä. Sekin sentään toi lohdutusta ja toivoa. Kun Wawrzon ja Marysia olivat lukeneet kaikki rukoukset mitä he ulkoa muistivat, niin he hiipivät vuoteilleen ja nukkuivat sikeään uneen.
Aamiaiskello vasta heidät herätti. Mutta eivät he saattaneet syödä. Pää oli raskas, ikäänkuin lyyjyä täynnä. Vanhus oli vielä huonommissa voimissa kuin tyttö. Hänen kiusattu kallonsa ei saattanut käsittää mitään asiaa. Saksalainen, joka häntä Amerikkaan oli houkutellut, oli kyllä sanonut, että täytyy purjehtia vesien taakse, mutta eihän hän ollut voinut kuvitella niitä vesiä näin suuriksi tai että kestää monta päivää ja yötä kulkea niiden poikki. Hän oli ajatellut että kuljetaan suurella lautalla, kuten hän ennenkin eläissään on kulkenut vesien poikki. Olisipa tietänyt että meri on näin ääretön, niin jo olisi pysynyt Lipincessä. Sitte häntä vielä huolestutti seuraava asia: eikö hän vaan ole syössyt omaa ja lapsensa sielua kadotukseen? Eikö se vaan ole ollut Jumalan pilkkaamista ja syntiä, kun rehelliset katolinuskoiset Lipincestä ovat lähteneet tällaisille teille, että jo viidettä vuorokautta haetaan vastakkaista rantaa, jota ehkei ensinkään ole olemassakaan? Seitsemän päivää hänen pelkonsa ja epäilyksensä vielä piti kasvaa. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia raivosi myrsky, sitte sen selkä taittui. Wawrzon ja Marysia uskalsivat taasen koettaa nousta kannelle, mutta kun he näkivät aaltojen yhä vyöryvän mustina, vihaisina vuorina ja kuohuvina kuiluina laivan ympärillä, niin he tunsivat, ettei ihmistaito, vaan yksin Jumalan käsi tai muu taivaallinen voima voi heidät tästä hädästä pelastaa.
Vihdoin kirkastui taivas kokonaan. Mutta päivät kuluivat eikä laivan ympärille ilmestynyt muuta kuin vettä ja uutta vettä, milloin vihriänkarvaista, milloin sinistä, ja aina sulautuen yhteen ilmanrannan kanssa. Korkealla taivaalla liiteli silloin tällöin pieniä, läpikuultavia hattaroita. Illalla muuttuivat ne punertaviksi ja painuivat vähitellen levolle kaukaiseen länteen. Laiva näytti koettavan veden halki saavuttaa niitä. Wawrzon oli vakuutettu siitä, ettei tämä meri lopukaan. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja päätti kysyä.