— Isä kulta, mitä minä olen tehnyt?
— Seiso tässä äläkä liiku paikalta. Minä lähden pyytämään, että hän edes antaa paistaa potaatit.
Vanhus läksi. Hetkisen perästä kuului etehisestä ääniä, askeleita, melua — sitte lensi Wawrzon aika kyytiä kadulle, nähtävästi väkevän käden voimasta.
Vähän aikaa hän seisoi kadulla ja huusi sitte lyhyesti tytölle:
— Tule.
Tyttö kumartui ottamaan tavaroita. Raskaat ne olivat hänen heikentyneille voimilleen, mutta isä ei auttanut häntä. Ei hän edes huomannut, että tytön oli vaikea niitä kantaa.
He läksivät liikkeelle. Kaksi niin kurjaa olentoa kuin tämä isä ja tytär varmaan olisivat vetäneet puoleensa ohikulkevien huomion, jollei kurjuus tämän seudun asukkaille olisi ollut niin perin tuttu. Mihin nyt lähteä? Onko vastassa uutta pimeyttä, uutta onnettomuutta, uusia kärsimyksiä?
Tytölle kävivät askelet yhä raskaammiksi ja työläämmiksi. Tuontuostakin hän vaipui maahan.
— Isä kulta, puhkesi hän vihdoin pyytämään, — ottakaa te tavarat, minä en enään jaksa.
Wawrzon heräsi kuin unesta.