— Heitä sitte tielle!
— Mutta jos tarvitsisimme…
— Emme tarvitse.
Kun hän huomasi tytön epäilevän, joutui hän vihan vimmoihin.
— Heitä paikalla, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.
Marysia totteli peloissaan ja he astelivat eteenpäin.
— Se on kaiketi näin sallittu, mutisi vanhus vielä tuontuostakin itsekseen, vaikeni sitte ja katseli eteensä pahalla katseella. Kaikellaisten likaisten katujen kautta pääsivät he satamaan, tulivat suurelle sillalle, joka oli rakennettu paaluille, kulkivat rakennuksen poikki, jonka seinään oli kirjoitettu "Sailors asilum" ja pysähtyivät vihdoin ihan veden varrelle. Siellä rakennettiin uutta tokkaa. Korkeat telineet, joita tarvittiin paaluamiseen, heiluivat ylhäällä ilmassa ja lautojen ja paalujen välillä puuhasivat työmiehet. Marysia vaipui paikalla lautaläjän päälle istumaan, sillä hän ei enään päässyt eteenpäin. Wawrzon istuutui ääneti hänen rinnalleen.
Oli iltapäivä, noin neljän tienoilla. Satamassa kiehui elämä ja liike. Sumu oli jo laskenut ja auringon herttaiset säteet valoivat kirkkauttaan ja lämpöään molemmille onnettomille. Mereltä puhalsi maalle raikkaita, keväisiä tuulahduksia, täynnä elämää ja iloa. Yltympärillä oli jo ennestään niin paljon sineä ja valoa, että silmiä häikäisi. Etäisyydessä valuivat taivas ja meri kauniisti toisiinsa. Satamassa törröttivät vakavina savupiiput ja mastot ja viirit leijailivat kevyesti tuulessa. Laivat, jotka taivaanrannalta tulla viilättivät satamaa kohti, näyttivät nousevan kuin vuoren takaa tai kohoavan ylös aalloista, purjeet pilven muotoisina, loistavina, hohtavina ja häikäisevinä sinertävän veden päällä. Toiset laivat purjehtivat merelle päin, jotta vesi vaan kokassa kohisi. Ne kulkivat siihen suuntaan, jossa Lipincekin oli, siis kohti heidän kadotetun onnensa, ilonsa ja rauhansa kotia. Tyttö rupesi miettimään syytä siihen, miksi armollinen Jumala oli kääntänyt kasvonsa heistä ja heittänyt heidät vieraitten ihmisten joukkoon, kauvas vieraalle maalle. Minkähän hirveän synnin he olivatkaan tehneet Herraa Jumalaa vastaan? Yksin Hänen kätensä saattoivat ohjata heidät takaisin onneen. Sinnepäin lähtee paljon laivoja, mutta ei yksikään ota heitä mukaansa. Vielä kerran liitivät Marysian väsyneet ajatukset Lipincen maille, Jaskon luo. Vieläkö hän ajattelee tyttöään, vai joko on unohtanut? Tyttö häntä kyllä ajattelee, sillä onnettomuus ei koskaan saata ihmistä unohtamaan, onnettomuudessa ja yksinäisyydessä kiertyvät ajatukset rakastetun ympärille niinkuin humala kiertää poppelin runkoa. Entä Jasko? Ehkä hän on unohtanut entisen rakkautensa ja lähettänyt puhemiehen toiseen taloon. Täytyyhän hänen hävetä sellaista kurjaa olentoa, joka ei omista mitään muuta koko maailmassa kuin ruuttaseppelensä ja jonka luo ei enään kukaan muu kuin kuolema lähetä puhemiestä.
Hän oli sairas, nälkä ei siis tällä kertaa kalvanut kovin pahasti, mutta väsymys ja heikkous valtasi hänet painostavana unena. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja pää painui rintaa vastaan. Tuontuostakin hän yritti herätä, mutta vaipui samassa taas uneen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi käynyt eksyksissä ja pudonnut johonkin syvään kuiluun, kuten Kasian kävi laulussa "Syvästä Tonavasta". Samassa hän oli kuulevinaan kaukaista laulua:
Sen huomasi Jasko, rupes auttajaksi,
Alas silkkistä köyttä luo Marjan hän laski,
Kyllä köydestä puuttui kyynärää kolme,
Mutta Marja se letistään lisää solmi.