Äkkiä hän heräsi ja hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enään ole lettiä ja että hän makaa syvässä kuilussa. Mutta uni katosi. Ei ollut hänen rinnallaan Jaskoa — Wawrzon siinä istui; ei näkynyt Tonavaa — New-Yorkin satama, vahdit, mastot, telineet ja savupiiput olivat hänen edessään. Laulu oli varmaan kuulunut noista laivoista, jotka taas lähtivät purjehtimaan ulappaa kohti. Hiljainen, lämmin, poutainen kevätilta alkoi jo hehkua taivaalla ja vedessä. Meren pinta kävi peilikirkkaaksi, mastot ja paalut heijastuivat syvyyteen, ihana oli ilta. Luonnossa vallitsi suuri, onnellinen rauha; koko maailma näytti riemuitsevan — ainoastaan he molemmat olivat onnettomina, hyljättyinä. Työmiehet rupesivat tekemään lähtöä koteihinsa — heillä molemmilla vain ei ollut kotia.
Nyt alkoi nälkä rautakourin kalvaa Wawrzonin sisälmyksiä. Hänen kasvonsa olivat surulliset ja synkät, niiden ilmeeseen oli tullut jotakin kamalaa. Jos joku olisi hänet nähnyt, niin olisi täytynyt pelästyä, sillä nälkä oli painanut häneen eläimellisyyden leiman. Ja samalla oli noissa kasvoissa kuolleen ihmisen epätoivoisa rauha. Hän ei moneen aikaan ollut virkkanut tytölle sanaakaan. Vasta kun satama oli käynyt ihan tyhjäksi ja yö tuli, virkkoi hän omituisella, vieraalla äänellä:
— Mennään nyt, Marysia!
— Minne? kysäsi tyttö unisesti.
— Noille telineille tuolla vedessä. Pannaan maata laudoille ja nukutaan.
He nousivat. Oli pilkkosen pimeä. Heidän täytyi liikkua hyvin varovaisesti, jotteivät putoaisi veteen.
Puheenalaiset lankku- ja lautatelineet muodostivat kaikellaisia sokkeloja. Muun muassa oli siellä puinen käytävä, joka päättyi sileään permantoon ja sen takana oli juntta, jolla ajettiin paaluja maahan. Permannolla, jonka suojaksi oli rakennettu katto sateen varalta, seisoivat tavallisesti junttamiehet kiskomassa köyttä; tällä kertaa ei siellä ollut ketään.
Heidän päästyään permannon partaalle, virkkoi Wawrzon:
— Nyt pannaan maata.
Marysia putosi suinpäin laudoille ja vaikka sääksilauma paikalla karkasi hänen kimppuunsa, niin hän meni syvään uneen.