Keskellä yötä Wawrzonin ääni äkkiä hänet herätti:
— Nouse, Marysia!
Isän äänessä oli niin omituinen sointu, että hänen uneliaisuutensa katosi kuin pyyhkäisemällä.
— Mitä, isä?
Läpi yön pimeän hiljaisuuden kaikui vanhan talonpojan ääni kumeana, hirvittävän tyynenä:
— Tyttö, sinun ei enään tarvitse nähdä nälkää, sinun ei enään tarvitse kerjätä ihmisten kynnyksillä eikä nukkua taivasalla. Ihmiset ovat sinut hyljänneet, Jumala on hyljännyt, kova kohtalo sinut on runnellut. Tulkoon jo kuolema sinua armahtamaan! Vesi on syvä, ei sinun kauvan tarvitse kitua.
Marysia ei voinut nähdä häntä, vaikka kauhu oli levittänyt hänen silmänsä selkosen selälleen.
— Kurja lapsi, jatkoi vanhus, — minä hukutan sekä sinut että itseni. Ei meitä kukaan pelasta, ei meitä kukaan armahda. Ei sinun enään huomenna tarvitse nähdä nälkää. Parempi sinun huomenna on kuin tänään.
Ei! Tyttö ei tahdo kuolla. Hän on kahdeksantoista vuotias, hän pelkää kuolemaa ja riippuu kiinni elämässä nuoruuden koko voimalla. Häntä kammottaa ajatus, että hän huomenna olisi ruumiina, kulkisi jossakin tuntemattomassa pimeydessä, makaisi vedessä kalojen ja nilviäisten joukossa, meren limaisella pohjalla. Ei ikinä! Sanomaton inho ja kauhistus valtasi hänet ja oma isä, jonka ääni pimeydestä puhui hänelle, kävi hänen silmissään pahaksi hengeksi.
Hänen kätensä lepäsivät tytön laihtuneilla olkapäillä ja ääni jatkoi kamalaan, levolliseen tapaansa: