— Vaikka sinä huutaisitkin apua, niin ei kukaan sinua kuulisi. Minä vähän tönäsen, etkä kahteen kertaan ehtisi isämeitää lukea, ennenkuin kaikki olisi ohi.
— En tahdo, isä, en tahdo! huusi Marysia. — Ettekö te pelkää Jumalaa, rakas isä kulta? Armahtakaa minua! Mitä minä olen tehnyt teille? Olenhan valittamatta kestänyt kaikki, teidän kanssanne kärsinyt nälkää ja vilua… Isä!
Vanhus hengitti hätäisesti ja hänen kätensä pusertuivat ikäänkuin pihdeillä pitelemään kiinni tyttöä, joka epätoivoisalla kiihkolla rukoili henkensä edestä.
— Armahtakaa, armahtakaa minua! Olenhan kurja, kipeä lapsiraukkanne.
En minä kuitenkaan elä kauvan. Voi minua onnetonta! Minä niin pelkään!
Näin valittaen tarttui hän isänsä vaatteisiin ja suuteli hellästi käsiä, jotka yrittivät syöstä häntä syvyyteen. Mutta se näytti vaan ärsyttävän isää. Hänen tyyneytensä oli muuttunut hulluudeksi: hän ähki ja kornasteli. Välillä he molemmat vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin heidän läähättävä hengityksensä ja lautojen jyske. Yö oli pimeä ja äänetön, apua ei voinut toivoa mistään päin, sillä tänne sataman äärimmäiselle kulmalle ei päivälläkään koskaan tullut kuin työmiehiä.
— Armoa! armoa! — huusi läpitunkevalla äänellä Marysia.
Wawrzon työnsi hänet toisella kädellään ihan telineitten reunaan ja rupesi toisella kädellään hakkaamaan häntä päähän, saadakseen hänet vaikenemaan. Eihän hänen huutonsa muutenkaan herättänyt mitään vastakaikua. Koira vaan ulvoi jossakin kaukana.
Tyttö tunsi voimiensa heikkonevan. Hänen jalkansa heiluivat jo ilmassa, käsin hän vielä riippui kiinni isässään, mutta nekin raukenivat raukenemistaan. Hätähuudot kävivät yhä voimattomammiksi. Kappale isän vaatteista irtaantui hänen käsiinsä ja hän tunsi lentävänsä ilmassa.
Hän oli pudonnut telineiltä, mutta sai äkkiä kiinni jostakin poikkipuusta ja jäi siihen riipuksiin.
Vanhus kumartui ja, voi kauheaa! rupesi irroittamaan hänen käsiään. Kokonainen muistojen tulva lensi pelästyneen lintuparven lailla salaman nopeudella Marysian päähän. Hänen silmiensä eteen nousi Lipince, vinttikaivo, ero kotoa, laiva, myrsky, rukous laivalla, hätä New-Yorkissa. Ja mikä tässä vielä lieneekään tulossa? Hän näkee äärettömän laivan kohoavan aalloista, kansi on mustanaan ihmisiä ja ihmisjoukosta ojentautuu kaksi kättä häntä vastaan. Jumalan tähden! Jaskohan siellä seisoo, Jasko hänelle avaa sylinsä. Mutta laivan ja Jaskon yläpuolella seisoo Jumalan Äiti, hymy huulilla, säteilevässä kirkkaudessa. Tämän nähdessään karkaa Marysia ihmisjoukon halki. "Oi Kaikkeinpyhin Neitsyt! Jasko, Jasko!" Hetkisen perästä avaa hän silmänsä ja korottaa katseensa viimeisen kerran isän puoleen: "Isä! katso Jumalan Äiti! katso Jumalan Äiti!"