— Lähdetään, rakas lapsi, rannalle, ehkä sieltä tapaamme jotakin, huudahti vanhus.

Marysia nousi ilman suurempaa ponnistusta ja he lähtivät liikkeelle. Mutta nähtävästi tämä oli oleva onnenpäivä keskellä heidän kärsimyksiään, sillä kun he olivat kulkeneet muutaman askelen, niin he huomasivat telineillä, aivan likellään, hirsien rakoon pistetyn liinasen, johon oli kääritty leipää, keitettyä maissia ja suolalihaa. Joku telakan työmiehistä oli yksinkertaisesti pannut talteen osan eilisestä suuruksestaan tätä päivää varten. Sikäläisillä työmiehillä on sellainen tapa, mutta Wawrzon ja Marysia selittivät sen vielä yksinkertaisemmin. Kuka sinne olisi pannut ruokaa, jollei se, joka pitää huolta jokaisesta kukkasesta ja linnusta, jokaisesta kedon apilaasta, hyönteisestä ja muurahaisesta:

Jumala!

He lukivat isämeitän, söivät sen vähän mitä evästä oli ja kävelivät pitkin rantaa suurempia telakoita kohti. He saivat uusia voimia. Tultuansa tullihuoneelle kääntyivät he ylöspäin Water-streetille, Broadwayta kohden. Siihen kului pari tuntia, sillä tie oli pitkä ja he levähtivät vähä väliä. Tuontuostakin he istahtivat lautakasoille tai tyhjille laatikoille. He kävelivät tietämättä minkätähden, mutta Marysiasta tuntui siltä, että heidän pitäisi lähteä kaupunkiin. Tiellä kohtasivat he joukon tavarakuormia, joita kuljetettiin satamaan. Water-streetillä oli jo melkoinen liike. Talojen porteista lappasi ihmisiä, jotka kiiruhtivat jokapäiväisiin askareihinsa. Eräästä portista astui pitkä, harmaahapsinen, suuriviiksinen herra, rinnallaan nuori poika. Hän katsahti heihin ja heidän pukuihinsa, väänteli viiksiään; hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan ja hän alkoi katsella heitä vieläkin tarkemmin. Jo hymähti.

Ihme ja kumma! heitä vastaan hymyilivät ystävällisesti ihmisen kasvot New-Yorkissa. He hämmästyivät. Mutta harmaahapsinen herra läheni heitä ja kysyi selvällä puolankielellä:

— Mistäs te olette, hyvät ihmiset?

Oli kuin salama olisi iskenyt heihin. Vastauksen asemasta vaaleni Wawrzon palttinankarvaiseksi, hänen jalkansa horjuivat, hän ei uskonut korviansa eikä silmiänsä. Marysia tointui ensinnä hämmästyksestä, lankesi vanhan herran jalkain juureen, kiersi käsivartensa hänen polviensa ympäri ja huusi:

— Posenista, jalosukuinen herra! Posenista.

— Mitäs te täällä teette?

— Hädässä ja nälässä ja kaikkinaisessa kurjuudessa elämme, armollinen herra.