— Cajus, mennäänpä katsomaan tuota Natsarealaista!
— Pitäkää sitte kiirettä, huomautti Pilatus lähtiessään, — sillä kulkue lähtee pian liikkeelle!
VII
Ilma, joka aamulla oli ollut kuuma ja kirkas, rupesi puolenpäivän aikaan käymään pilviseksi. Luoteesta tulla lasketti mustia tai kuparinkarvaisia pilviä. Ne eivät olleet erittäin suuret, mutta uhkaavat ja täynnä rajuilmaa. Niiden välitse saattoi vielä nähdä taivaan sineä, mutta epäilemättä ne pian olivat juoksevat yhteen ja peittävät koko taivaan laen. Päivä päärmäsi niiden laidat kullalla ja tulella. Kaupungin ja etäisimpien vuorten päällä kaarteli vielä poutainen taivas eikä alhaalla tuntunut vähintäkään tuulen henkäystä.
Korkealla ylätasangolla, jota kutsuttiin Golgataksi, seisoi jo siellä täällä pieniä kansanryhmiä odottamassa kulkuetta kaupungista. Aurinko valaisi laajaa, kivistä maisemaa, joka näytti ylen autiolta ja hedelmättömältä. Sen yksitoikkoista harmautta keskeytti ainoastaan revelmien ja rotkojen musta verkko, joka mustenemistaan musteni jota valoisemmaksi ylätasanko kävi. Etäältä häämöitti korkeampia vuoria, yhtä paljaina ja sinisen sumun peitossa.
Alempana, kaupungin muurien ja Golgatan kukkulan välillä oli tasanko, joka oli miltei kuin erämaa, siellä täällä vaan joku kallio revelmistä, joihin oli kokoontunut hiukkasen mustaa multaa, nousi laihalehtisiä, surkeita viikunapuita. Siellä täällä kohoili litteäkattoisia asumuksia, liimautuneina kuni pääskysen pesät kiviseiniin, tai paistoi auringossa valkeiksi maalattuja hautoja. Likeisen juhlan johdosta oli kaupunkiin todella saapunut tulvimalla maaseutulaisia ja muurien ympärille oli sentähden pystytetty suuri joukko telttoja ja lehtimajoja. Hyörivine ihmisineen ja kameleineen teki kokonaisuus miltei leirin vaikutuksen.
Aurinko yleni ylenemistään sitä puolta taivaanlakea, joka ei vielä ollut pilvien peitossa. Hetket, jolloin näillä seuduin vallitsi kolkko hiljaisuus ja jolloin jokainen elävä olento haki suojaa muurien luota tai laaksoista, likenivät. Nytkin, vaikka elämä oli niin harvinaisen vilkasta, kalvoi omituinen surumielisyys seutua; eiväthän häikäisevät auringonsäteet täällä tavanneet vihantaa luontoa, vaan harmaita kivilohkareita. Etäisten äänten humu, joka kuului muurien puolelta, oli tänne ennättäessään kuin aaltojen kuohuntaa ja hiljaisuus miltei nieli sen.
Hajanaiset ihmisjoukot, jotka varhaisesta aamusta asti olivat odotelleet Golgatalla, käänsivät päänsä kaupunkiin päin, mistä kulkue minä hetkenä hyvänsä saattoi lähteä liikkeelle. Antean kantotuolikin saapui paikalle, ympärillä muutamia sotamiehiä, jotka prokuratori oli pannut tekemään tietä tungoksen läpi ja suojelemaan ystäviään ulkomaalaisia vihaavan raivoisan joukon solvauksilta. Kantotuolin rinnalla asteli Cinna ja sadanpäämies Rufilus.
Antea oli ikäänkuin levollisempi ja tyynempi vaikka puolenpäivän aika pian oli käsissä kauheine näkyineen, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Prokuratorin kertomukset nuoresta Natsarealaisesta olivat panneet hänen ajatuksensa sekaisin ja kääntäneet hänen huomionsa pois hänen omasta tuskastaan. Se oli hänestä tavattoman kummallista, hän totisesti ei saattanut sitä käsittää. Silloinen maailma oli nähnyt paljon ihmisiä, jotka olivat kuolleet tyynesti kuten polttorovio sammuu, kun puut ovat palaneet loppuun. Mutta se oli muka ollut filosofin rohkeaa alistumista lahjomattoman välttämättömyyden alle. He olivat tieten tahtoen vaihtaneet valon pimeyteen ja todellisen elämän sumeaan, katoavaan, epämääräiseen olotilaan. Kukaan ei tähän asti ollut siunannut kuolemaa, kukaan ei ollut kuollut siinä horjumattomassa luulossa, että vasta polttorovion tai haudan takana alkaa todellinen elämä ja onni, niin mahtava ja määrätön, että ainoastaan kaikkivoipa ja ääretön olento voi sellaisen antaa.
Hän, joka piti ristiinnaulittaman, lausui sen epäämättömänä varmuutena. Tämä oppi teki Anteaan syvän vaikutuksen ja näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja onnen lähde. Hän tiesi, että hänen täytyy kuolla ja se tieto tuotti hänelle ääretöntä tuskaa. Sillä mitä kuolema hänelle merkitsi? Hänen täytyi luopua Cinnasta, luopua isästä, luopua valosta, rakkaudesta ja vaihtaa kaikki tyhjään, kylmään, pimeyteen, joka on miltei olemattomuutta. Jota parempi hänen oli elämässä, sitä suurempi tuska häntä odotti kuoleman jälkeen. Jos kuolemasta olisi ollut edes jotakin etua, jos olisi saanut ottaa mukaansa edes muistot rakkaudesta ja onnesta — niin olisihan siihen tyynesti alistunut.