Mutta juuri silloin, kun ei hän kuolemalta odottanut mitään, sai hän äkkiä kuulla, että se voi antaa kaikki. Ja kuka sitä tietoa julisti? Ihmeellinen mies, opettaja, profetta, filosofi, joka käski ihmisten rakastaa ja piti rakkautta suurimpana hyveenä, joka siunasi, kun häntä ruoskittiin ja joka piti ristiinnaulittaman. Antea ajatteli: "minkätähden hän opetti sellaista, koska hän saa ristin ainoaksi palkakseen? Muut ovat vaatineet valtaa — ei hän ole sitä tahtonut. Muut ovat vaatineet rikkautta — hän on pysynyt köyhänä; muut ovat vaatineet palatseja, ylellisyyttä, purppuravaatteita, päärlyillä ja elfenluulla koristettuja vaunuja — hän on pysynyt paimenena. Koska hän on saarnannut rakkautta, armahdusta, hurskautta, niin eihän hän ole voinut olla paha eikä ehdointahdoin pettää ihmisiä. Jos hän taas on puhunut totta, niin siunattu olkoon silloin kuolema, joka tekee lopun maallisesta hädästä, joka muuttaa pahemman elämän paremmaksi, joka valaa valoa sammuville silmille ja antaa sielulle siivet, joilla se pääsee lentämään iankaikkiseen iloon!" Nyt alkoi Antea ymmärtää ylösnousemisen lupausta.
Sairas raukka tarttui koko sielullaan ja sydämellään tähän oppiin. Hänen mieleensä muistui myöskin mitä isä monasti oli sanonut, nimittäin, että ainoastaan joku uusi oppi voi vapauttaa väsyneen ihmishengen pimeästä ja kahleista. Tässäpä nyt oli uusi totuus! Se voitti kuoleman ja toi siis pelastuksen. Antea vaipui sielullaan ja mielellään niin kokonaan näihin ajatuksiin, että Cinna monen monituisen päivän perästä tänään ensi kerran huomasi hänen kasvonsa tyyninä, vaikka puolenpäivän hetki läheni.
Vihdoin läksi kulkue liikkeelle kaupungista Golgataa kohti — ja kukkulalta, missä Antea oli, saattoi selvästi nähdä kaikki. Kansanjoukko oli aika suuri, mutta tässä kivierämaassa se miltei hukkui. Kaupungin avatuista porteista tulvi yhä enemmän väkeä ja matkalla tulivat ne, jotka olivat odottaneet muurien ulkopuolella, vielä lisää. Ensin he kulkivat pitkässä jonossa, mutta jota etemmä tultiin sitä taajemmalle alalle levisi joukko ikäänkuin joki, joka tulvii. Molemmin puolin kihisi lapsiparvia. Valkeat vaatteet ja naisten siniset ja punaiset päähineet kuulsivat ja välähtelivät joukossa. Keskeltä loisti roomalaisten sotamiesten asuja ja peitsiä, joihin auringonsäteet ikäänkuin lennähtämällä heijastuivat. Etäältä kuului ihmisäänten sekavaa hyminää, joka kävi yhä selvemmäksi.
Vihdoin ihmiset tulivat ihan likelle ja ensimäiset rivit rupesivat jo nousemaan kukkulalle. Joukolle tuli kiire, sillä jokainen tahtoi saada hyvän paikan ja nähdä kärsimyksen niin täydellisesti kuin suinkin. Sotamiesosasto, joka saattoi tuomituita, jäi yhä jälemmä. Ensinnä tuli lapsia, varsinkin kirkuvia poikanulikoita, puolialastomina, lanteilla vyöt, päät kerittyinä paljaiksi, paitsi kahta hiustupsua, jotka olivat jätetyt ohimojen kohdalle. Päivä oli polttanut heidät ihan ruskeiksi, ainoastaan silmät olivat siniset. Hurjasti huutaen rupesivat he revelmistä kiskomaan irti kivenpalasia, heittääkseen niillä ristiinnaulittavia. Samassa rupesi heidän ympärillään kihisemään kaikellaista kirjavaa joukkoa. Useimmissa kasvoissa paloi kiihtymys ja toivo saada nauttia näytelmästä. Ei ainoissakaan kasvoissa saattanut nähdä säälin hiventä. Antea oli kyllä Aleksandriassa tottunut kreikkalaisten vilkkauteen, mutta täällä hänen täytyi hämmästyä kimeitä ääniä, sanatulvaa joka pursui joka suusta ja liikkeiden kiihkeyttä. Ihmiset puhuivat toisilleen sellaisella raivolla, että olisi luullut heidän aikovan syöstä toistensa niskaan; he huusivat ikäänkuin heidän henkensä pelastus olisi ollut kysymyksessä ja rähisivät ikäänkuin heitä olisi nyljetty.
Sadanpäämies Rufilus oli tullut kantotuolin ääreen ja antoi tyynellä, auliilla äänellä tarvittavia selityksiä. Kaupungista tulvi kaiken aikaa uusia ihmisaaltoja, tungos kasvoi joka hetki. Kansanjoukossa saattoi nähdä varakkaita jerusalemilaisia vyötetyissä viitoissaan ja pysytellen niin etäällä kuin suinkin etukaupunkien köyhästä roskaväestä. Paljon oli maalaisiakin, jotka perheineen päivineen olivat tulleet juhlille kaupunkiin, Maamiehet kulkivat pussit selässä. Paimenet, jotka olivat puettuina vuohennahkoihin, näyttivät hämmästyneiltä ja hyväluontoisilta. Miesten joukossa kulki joukottain naisia, mutta koska eivät varakkaammat kaupunkilaisnaiset mielellään liikkuneet kodin ulkopuolella, olivat nämä enimmäkseen kansannaisia, maalaisia tai kirjavapukuisia katulintuja, jotka jo kaukaa hajusivat nardukselta. Heidän hiuksensa, kulmakarvansa ja kyntensä olivat maalatut, korvissa riippui jättiläisrenkaat ja kaulalla oli rahoista tehtyjä koristuksia.
Vihdoin saapui Sanhedrinkin ja sen keskellä Hannas, vanha mies, jonka kasvot olivat ankarat ja silmät verestivät, sekä lihava Kaifas, päässä kaksikulmainen lakki, rinnalla kullattu taulu. Heidän kanssaan kulki eri lahkoihin kuuluvia fariseuksia, kuten laahaavia, jotka tahallaan astuivat kaikkien esteiden päälle, veriotsaisia fariseuksia, jotka niinikään tahallaan hakkasivat otsaansa muureihin ja nöyriä fariseuksia, jotka olivat valmiit ottamaan koko kaupungin syntikuorman hartioilleen. Ankara itsetietoisuus ja kylmä kiihko eroitti heidät muun kansan meluisasta vihasta.
Cinna katseli ihmishyörinää kylmällä ylenkatseella, kuten ainakin mies, joka tietää kuuluvansa vallassa olevaan rotuun. Antea näytti ihmettelevän ja pelkäävän, Aleksandriassa asui paljon juutalaisia, mutta siellä ne olivat puoleksi kreikkalaistuneet. Täällä hän ensi kerran näki heidät sellaisina, jommoisiksi prokuratori oli heitä kuvannut ja jommoisia he olivat omassa pesäpaikassaan. Antean nuoret kasvot, joihin kuolema jo oli painanut leimansa, hänen koko olentonsa, joka oli kuin varjo, herätti yleistä huomiota. Häneen katsottiin niin paljon kuin kantotuolia ympäröivät sotamiehet vaan sallivat. Mutta niin suuresti vihattiin ja inhottiin Jerusalemissa vieraita, ettei ainoissakaan kasvoissa saattanut huomata sääliä. Päinvastoin näyttivät kaikki iloitsevan siitä, ettei uhri pääse pakoon kuolemaa. Vasta nyt ymmärsi Antea selvästi, minkätähden tämä kansa vaati ristinpuuhun profettaa, joka oli puhunut sille rakkaudesta.
Ja äkkiä tuntui Natsarealainen hänestä hyvin likeiseltä, milteipä rakkaalta. Hänen täytyi kuolla — Antean samoin. Hänen tuomionsa oli langetettu, häntä ei mikään voinut pelastaa. Antean kohtalo oli niinikään määrätty, sentähden hänestä tuntui siltä kuin kärsimyksen ja kuoleman sukulaisuus olisi ollut heitä yhdistämässä. Mutta Natsarealainen kulki ristiä kohti tietäen että kuolemaa seuraa huomen, kun sensijaan Antealla ei vielä ollut tätä uskoa, vaan hän oli saapunut tänne ammentamaan sitä Natsarealaisen näkemisestä.
Etäältä oli kaiken aikaa kuulunut melua, vihellystä ja ulvontaa. Äkkiä hiljeni kaikki. Kuului ainoastaan aseiden helske ja sotamiesten raskaat askeleet. Kansanjoukko lainehti ja antoi tietä ja osasto, joka seurasi tuomittuja, rupesi kulkemaan kantotuolin sivutse. Sekä edessä että takana ja sivuilla asteli hitain, tasaisin askelin sotamiehiä. Keskeltä näkyi kolmen ristin poikkipuut, jotka näyttivät liikkuvan itsestään, sillä miehet jotka niitä kantoivat, olivat aivan lyyhistyksissään niiden painon alla. Helposti saattoi arvata, ettei kukaan näistä kolmesta miehestä ollut Natsarealainen. Kahden kasvot olivat nimittäin raa'at kuin ryövärillä ja kolmas oli keski-ikäinen, yksinkertainen maalainen, jonka sotamiehet nähtävästi olivat pakoittaneet matkaansa. Natsarealainen kulki ristien perässä ja hänen kintereillään seurasi kaksi sotamiestä. Tuuli heilutteli hänen purppuraista viittaansa. Hänen päässään oli orjantappurakruunu, jonka piikkien alta tihkui veripisaroita. Toiset tippuivat hiljalleen hänen kasvoillensa, toiset hyytyivät ja jäivät punaisina kuin orjantappuramarjat tai korallihelmet kruunun alle. Kalpea hän oli ja kulki horjuvin, väsynein askelin. Joukko herjasi ympärillä, mutta hän näytti astelevan pyhien ajatusten vallassa, ikäänkuin jo poissa maailmasta ja ikäänkuin eivät vihan huudot enään olisi häneen pystyneet. Hän näytti antavan anteeksi enemmän kuin ihminen saattaa antaa anteeksi ja hän näytti säälivän enemmän kuin ihminen saattaa sääliä, sillä iäisyys varjosti jo häntä, hän oli jo kohotettu inhimillisen pahuuden yläpuolelle. Hän asteli hiljaisena, lempeänä ja surren koko maailman ääretöntä surua.
— Sinä olet totuus, kuiskasi Antea vapisevin huulin.