— Hekate ei tullutkaan tänään.
Cinna oli hänkin ajatellut samaa.
VIII
Aave ei tullut huomennakaan… Sairas oli erittäin reippaalla mielellä, sillä Timon, joka oli levoton tyttärensä terveydestä ja jota Cinnan kirjeet olivat pelästyttäneet, oli muutamia päiviä sitte lähtenyt Aleksandriasta, saadakseen vielä kerran ennen kuolemaa nähdä ainoan lapsensa. Toivo rupesi uudelleen kolkuttamaan Cinnan sydämen oveen, ikäänkuin muistuttaakseen, että hänet on päästettävä sisään. Mutta Cinna ei uskaltanut avata vieraalle ovea, hän ei uskaltanut toivoa. Näyt, jotka kuluttivat Antean elämää, olivat jo ennenkin keskeytyneet, vaikkei tosin koskaan kahdeksi päiväksi; mutta sekä Aleksandriassa että erämaassa olivat ne pysyneet poissa kokonaisen päivän. Cinna piti tätä seurauksena siitä, että Timon oli saapunut ja että vaikutus ristin juurella oli ollut niin valtava. Se oli niin kokonaan täyttänyt sairaan mielen, ettei hän isänsäkään kanssa voinut puhua mistään muusta. Timon kuunteli mietteissään, ei keskeyttänyt eikä katkaissut, vaan kyseli silloin tällöin varovaisesti Natsarealaisen opista. Eihän Anteakaan tietänyt siitä muuta kuin mitä prokuratori oli hänelle kertonut.
Muuten hän tunsi olevansa sekä terveempi että voimakkaampi ja kun puolenpäivän aika oli mennyt, loisti hänen silmistään todellinen ilo. Moneen kertaan hän ylisti tätä päivää onnen päivänä ja pyysi miestään kirjoittamaan sen muistiin.
Oikeastaan oli päivä surullinen ja synkkä. Oli satanut aamusta alkaen, ensin hyvin rankasti, sitte tuhuttaen. Pilvet olivat matalalla ja taivas tasaisen harmaa. Vasta illalla se kirkastui ja auringon suuri, kultainen kiekko pilkisti pilvien lomitse, kirjaili punalla ja kullalla pilvet, harmaat kalliot, huviloiden valkeat, marmoriset pylväiköt, ja vaipui vihdoin loistaviin ruskoihin Välimeren puolelle.
Vasta seuraavana päivänä tuli ihana ilma. Päivemmällä yltyi kuumuus helteiseksi, mutta aamulla oli vielä raitista, taivas puhtaana pienimmästäkin hattarasta ja maailma kuin kastettuna siniseen kylpyyn. Kaikki esineet näyttivät todella sinertäviltä. Antea kannatutti itsensä rakkaan pistaciapuun alle, voidakseen kummulta, jolla puu seisoi, ihaella iloista, valoisaa kaukaisuutta. Cinna ja Timon eivät hetkeksikään väistyneet kantotuolin äärestä, vaan seurasivat tarkkaavaisesti sairaan kasvoja. Niissä näkyi levoton odotus, mutta ei niissä ollut sitä kamalaa pelkoa, mikä ennen oli ollut puolipäivän liketessä. Hänen silmänsä loistivat virkeämpinä ja poskilla hehkui heikko puna. Cinnan mieleen juolahti tuontuostakin, että ehkä Antea paranee ja silloin hänet valtasi halu heittäytyä maahan, itkeä ilosta ja ylistää jumalia — mutta samassa hän taas rupesi pelkäämään, että tämä virkeys ehkä on sammuvan lampun viimeistä viriä. Saadakseen edes jostakin toivoa, katsahti hän vähä väliä Timoniin, mutta nähtävästi liikkui vanhuksen mielessä samoja ajatuksia, koska hän vältti hänen katsettaan. Ei kukaan heistä kolmesta muistuttanut sanallakaan, että puolenpäivän hetki lähestyy. Cinna vain vilkaisi yhtämittaa varjoonsa ja huomasi sykkivin sydämin, että se lyhenemistään lyheni. He olivat kaikki vaipuneet syviin mietteisiin. Vähinten levoton oli ehkä Antea itse. Leväten avonaisessa kantotuolissa, pää purppurapatjojen varassa, hengitti hän mielihyvällä puhdasta ilmaa, jota tuuli toi idästä, kaukaiselta mereltä. Mutta puolipäivän liketessä raukesi tuuli. Kuumuus kasvoi. Auringon paahtamina rupesivat narduspensaat lemuamaan väkevästi, uuvuttavasti. Vuokkokimppujen päällä liihoitteli vaaleita perhosia. Kallionrevelmistä ryömi esiin pieniä sisiliskoja. Tosin ne jo olivat tottuneet sekä tähän kantotuoliin että näihin ihmisiin, mutta siltä ne tulivat yksitellen, sekä rohkeina että varovaisesti seuraten joka liikettä. Koko maailma nautti aurinkoista lepoa, vaipuneena lämpöiseen, suloiseen, sinertävään horrokseen.
Timon ja Cinna vaipuivat niinikään aurinkoiseen lepoon. Sairaan silmät sulkeutuivat, ikäänkuin hän olisi mennyt uneen. Eikä hiljaisuutta häirinnyt mikään muu kuin huokaus, joka silloin tällöin pääsi hänen rinnastaan.
Cinna huomasi varjonsa lyhenemistään lyhenevän. Pian se jo lepäsi hänen jalkainsa juuressa.
Oli puolenpäivän aika. Äkkiä avasi Antea silmänsä ja lausui oudolla äänellä: