— Cinna, anna minulle kätesi.
Cinna säpsähti, veri syöksyi hänen sydämeensä ja jähtyi jääksi: hirveitten näkyjen hetki oli käsissä.
Mutta Antean silmät seisoivat suurina päässä.
— Näetkö, virkkoi hän, — kuinka valo kokoontuu ilmaan, kuinka se väräjää, loistaa ja likenee minua?
— Antea, älä katso sinne! huusi Cinna.
Mutta ihme ja kumma! Antean silmissä ei ollut tuskaa. Hänen huulensa avautuivat, silmät suurenivat suurenemistaan — ja ääretön ilo alkoi loistaa hänen kasvoistaan.
— Valopatsas likenee minua, jatkoi hän. — Nyt näen. Se on hän, Natsarealainen!… Hän hymyilee… Oi sinä suloinen!… Oi sinä rakastavainen!… Ojentaa lävistetyt kätensä puoleeni niinkuin äiti. Cinna! Hän tuo minulle terveyttä, pelastusta. Hän kutsuu minua luokseen.
Cinna kävi kalman kalpeaksi ja virkkoi:
— Kutsukoon meitä minne hyvänsä — seuratkaamme häntä!
* * * * *