Hetkisen perästä ilmestyi kiviselle polulle, joka johtaa kaupungista kylään, Pontius Pilatus. Jo kaukaa saattoi hänen kasvoistaan huomata, että hän tuo uutista, jota hän järkevänä miehenä pitää uutena herkkäuskoisen, tietämättömän joukon mielikuvana. Hyvän matkan päässä hän, pyyhkien hikeä otsaltaan, rupesi puhumaan:
— Ajatelkaa nyt mitä ne taas puhuvat: että hän on noussut kuolleista!
MAJAKANVARTIA
(LATARNIK)
Tämä kertomus perustuu tosi tapahtumaan, josta aikoinaan kirjoitti
J. Horain eräässä matkakirjeessään Amerikasta.
I
Kerran tapahtui, että Aspinwallin majakanvartia likellä Panamaa katosi jäljettömiin. Koska silloin kävi kova myrsky, arveltiin onnettoman astuneen saaren kallioiselle rannalle, missä majakka seisoi, ja siinä joutuneen aallon uhriksi. Tämä arvelu kävi vielä todenmukaisemmaksi, kun ei seuraavana päivänä löydetty hänen venettään, joka oli seisonut kallion kielekkeessä. Majakanvartian paikka tuli nyt avoimeksi ja se oli täytettävä kiireen kautta, sillä majakka merkitsee sangen paljon sekä paikallisliikkeelle että laivoille, jotka kulkevat New-Yorkista Panamaan. Moskitolahti on täynnä hiekkasärkkiä ja karia, joten tie siitä on paha kulkea päivälläkin, saatikka sitte yöllä; varsinkin tekee sumu, joka usein nousee näillä tropillisen auringon kuumentamilla vesillä, sen suorastaan mahdottomaksi, Lukuisten laivojen ainoana ohjaajana on majakan tuli. Uuden majakanvartian hankkiminen joutui Yhdysvaltojen konsulin toimeksi, joka asui Panamassa. Se oli aika työ, ensinnäkin siksi, että seuraaja välttämättä oli löydettävä kahdentoista tunnin kuluessa: toiseksi siksi, että seuraajan täytyi olla erittäin huolellisen miehen. Virkaan ei laisinkaan kelvannut kuka hyvänsä. Pyrkijöistä oli sitäpaitsi puute. Elämä tornissa on sangen vaikeaa eikä se houkuttele laiskottelijoita eikä vapautta rakastavia etelän maankiertäjiä. Majakanvartia on miltei kuin vanki. Hän ei saa jättää kalliosaartaan kuin sunnuntaina. Veneellä tuodaan hänelle kerran päivässä ruokatarpeet ja raitis vesi, sitte tuoja paikalla lähtee tiehensä, eikä saarella, joka on tynnörinalan suuruinen, ole ketään. Majakanvartia asuu majakassa ja pitää sen kunnossa; päivällä hän antaa merkit nostamalla erivärisiä lippuja ilmapuntarin liikkeiden mukaan; illalla taas palaa tuli. Työ ei olisi suuri, jollei alhaalta olisi noustava tulen luo tornin huippuun. Sinne on neljäsataa jyrkkää ja sangen korkeaa porrasta ja majakanvartian on kuljettava se tie monta kertaa päivässä. Hänen elämänsä on yleensä luostarielämää, vieläpä yksinäisempää, sillä sitä voi sanoa erämaaelämäksi. Eipä siis kumma, jos herra Isak Folcombridge oli aika levoton, mistä hän saisi vainajalle seuraajan, ja helposti käsittää hänen ilonsa, kun odottamaton seuraaja ilmoittautui jo samana päivänä. Se oli jo vanha mies, seitsemänkymmenen ikäinen, jollei vanhempi, mutta reipas, suoravartinen ja käytökseltään kuin sotamies. Hänen hiuksensa olivat ihan valkeat, iho ruskea kuin kreolilla, mutta taivaansinisistä silmistä päättäen ei hän kuitenkaan ollut etelän kansaa. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja surulliset, mutta rehelliset. Hän miellytti Folcombridgeä heti ensi hetkessä. Miestä oli nyt vain tutkittava ja syntyi seuraava keskustelu:
— Mistä te olette?
— Olen puolalainen.
— Mitä te tähän asti olette tehnyt?