Vanhuksen siniset silmät rukoilivat niin hartaasti, että Folcombridgen hyvä, vilpitön sydän tuli liikutetuksi.
— Weil! sanoi hän. — Otan teidät. Olette majakanvartia.
Vanhuksen kasvoista loisti sanomaton ilo.
— Kiitoksia.
— Joko voitte tänään lähteä torniin?
— Voin kyllä.
— Good bye sitte!… Kuulkaappa vielä: pienimmästä laiminlyönnistä palveluksessa saatte eron.
— All right!
Vielä samana iltana, kun aurinko vaipui toiselle puolelle valtamerta ja poutaista päivää seurasi yö ilman edelläkäyvää hämärää, oli uusi majakanvartia nähtävästi jo paikoillaan, sillä majakka valaisi, kuten tavallisesti, vettä räikeällä valollaan. Yö oli aivan tyyni; äänetön, tropillinen yö, ilma sakeanaan valkeaa auerta. Se muodosti kuun ympärille suuren, kirjavan, taivaankaaren karvaisen kehän, jonka reunat olivat pehmoiset ja epämääräiset. Ainoastaan meri kohisi, sillä oli nousuveden aika. Skawinski seisoi parvekkeella, äärettömän valoahjon vieressä. Alhaalta katsoen oli hän kuin pienoinen musta piste vaan. Hän koetti koota ajatuksiaan ja punnita asemaansa. Mutta hänen mielensä oli niin alakuloinen, ettei hän saanut selvää itsestään. Hänen tunteensa olivat melkein kuin ahdistetun pedon, jonka vihdoin onnistui päästä takaa-ajajiaan pakoon jollekin luoksepääsemättömälle kalliolle tai johonkin luolaan. Olipa hänellekin vihdoin koittanut levon aika. Turvallisuuden tunne täytti sanomattomalla sulollaan hänen sielunsa. Tällä kalliolla hän saattoi vaikkapa nauraa entiselle kulkurielämälleen, entisille vastoinkäymisilleen ja onnettomuuksilleen. Hän oli todella kuin laiva, josta myrsky on taittanut mastot, repinyt köydet, purjeet, jota se on viskellyt pilvistä hamaan meren pohjaan asti, jota se on laineillaan piiskannut ja vaahdollaan syljeskellyt — ja jonka se kuitenkin on johdattanut satamaan. Tämän myrskyn kuvat kulkivat nyt nopeasti hänen ajatuksissaan, vastakohtana sille tyynelle tulevaisuudelle, joka oli alkava. Osan kummallisista retkistään hän kyllä oli kertonut Folcombridgelle, mutta tuhansia seikkailujaan ei hän edes muistanut. Häntä oli seurannut se onnettomuus, että aina kun hän pystytti telttansa ja viritti lietensä jäädäkseen pysyväisesti asumaan sen ääreen, tuuli riisti mukanaan telttapaalut, puhalsi tulen sammuksiin ja syöksi hänet itsensä perikatoon. Seisoessaan siinä majakan parvekkeella ja katsellessaan valaistuja aaltoja, muisteli hän menneitä aikoja. Hän oli tapellut kaikilla maailman neljällä kulmalla — ja koetellut kaikkia kulkurielämän keinoja. Ahkerana ja rehellisenä hän monasti oli saanut kokoon kolikoita, mutta suurimmasta varovaisuudesta huolimatta hän aina jonkun odottamattoman sattuman kautta oli ne kadottanut. Hän oli ollut kullankaivajana Australiassa, etsinyt timantteja Afrikassa, palvellut hallituksen metsästäjänä Itä-Intiassa. Kun hän aikoinaan perusti farmin Kaliforniassa, hävitti kuivuus sen; hän koetti tehdä kauppaa Brasilian sisämaassa asuvien villien heimojen kanssa, mutta hänen lauttansa särkyi Amatsonijoella ja turvatonna ja puolialastomana hän muutamia viikkoja harhaili metsissä, eläen villeistä hedelmistä ja ollen joka hetki joutumaisillaan petoeläinten kitaan. Hän perusti hevoskengityslaitoksen Helenassa Arkansasissa ja — tuli suuri tulipalo, joka poltti koko kaupungin ja hänen omaisuutensa myöskin. Sitte hän Rocky Mountainsilla joutui indianien käsiin ja kanadalaiset metsästäjät pelastivat hänet kuin ihmeen kautta. Hän palveli matruusina laivalla, joka kulki Bahion ja Bordeauxin väliä: sitte harpunimiehenä valaanpyyntilaivassa — molemmat nämä laivat joutuivat haaksirikkoon. Hänellä oli sikaaritehdas Havannassa ja — hänen liikekumppaninsa rasti hänet putipuhtaaksi hänen sairastaessaan vomitotautia. Vihdoin hän joutui tänne Aspinwalliin ja täällä näytti olevan hänen vastoinkäymistensä loppupiste. Sillä mikäpä häntä enään saattaisi vahingoittaa tällaisella kalliosaarella? Ei vesi, ei tuli eivätkä ihmiset. Ihmisten puolelta ei Skawinski yleensäkään ollut saanut kokea pahaa. Hän oli kohdannut hyviä ihmisiä enemmän kuin pahoja.
Sensijaan olivat kaikki luonnonvoimat näyttäneet häntä vihaavan ja ahdistavan. Ihmiset, jotka hänet tunsivat, luulivat selvittävänsä hänen elämänsä ongelman sanomalla, ettei hänellä ole onnea. Itse puolestaan hän oli käynyt hiukan kummalliseksi. Hän luuli jonkun väkevän, kostonhimoisen käden ajavan itseään takaa maiden ja merten taa. Ei hän kuitenkaan mielellään puhunut siitä. Vain joskus, kun häneltä kysyttiin mistä päin se käsi tuli, osoitti hän salaperäisesti pohjantähteä ja vastasi, että se tulee sieltä… Hänellä oli oikeastaan ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olisi ollut mahdotonta luetella niitä. Hänen kärsivällisyytensä oli pohjaton kuin indianin ja hänellä oli sellainen suuri, tyyni vastustuskyky, jonka yksin sydämen rehellisyys synnyttää. Unkarissa hän aikoinaan oli saanut pahoja täräyksiä painetista sentähden, ettei hän tahtonut tarttua satulanjalustimiin ja huutaa "pardon!" vaikka se temppu olisi hänet pelastanut. Ei hän myöskään alistunut vastoinkäymisten astinlaudaksi. Ahkerasti hän ponnisteli ylös mäkeä kuin muurahainen. Sata kertaa työnnettynä nurin narin, alotti hän tyynesti sadannetta ensimäistä kertaa uudelleen. Hän oli todella sangen eriskummallinen olento. Mutta tällä vanhalla soturilla, joka oli kärventynyt ties taivas missä tulissa, jota kurjuus, kuulat ja kamppailut olivat karaisseet, oli lapsen sydän. Kun kulkutauti kerran raivosi Kubassa, tarttui se häneen sentähden, että hän oli jakanut sairaille kaiken kiniinivarastonsa — ja se oli aika suuri — jättämättä itselleen graniakaan.